Aivan sairas tyyppi

Kurkkupastilleja, nenäsumutetta, yskänlääkettä, antibiootteja. Käytettyjä nenäliinoja ripoteltuna ympäri taloa kuin maahan laskeutuneet ensilumen hiutaleet. Auringonhattu-uutetta, sinkkiä, vitamiineja, sipulia, valkosipulia, sitruunaa, inkivääriä, maitohappobakteereja. Yskää, nuhaa, kuumetta, vatsavaivoja, kohonneita tulehdusarvoja, keuhkokuumetta. Lääkärikäyntejä, labranäytteitä, röntgenkuvia, sairauslomatodistuksia, sekä kilokaupalla kipua, kolotusta ja turhautumista. Niistä on tämän vuoden helmi-maaliskuu tehty. Enkä suinkaan ole perheemme ainoa, jonka tymäkkä tauti on taltuttanut. Tämä tauti myös tuntuu iskevän aina uudestaan ja uudestaan, juuri kun ehtii iloita olevansa taas työkykyinen ja muutaman päivän ajan kutakuinkin elinkelpoinen.

Muistan ajatelleeni lapsena, että “mitä turhia”, kun isovanhempani ovat toivoneet ja toivottaneet muille terveyttä. Miten jotkut aina jaksavatkin jauhaa terveydestä, mietin. Sillä olihan elämässä paljon hauskempia ja jännittävämpiä asioita kuin terveys. Kuinka vähän silloin tiesinkään. Isovanhempien sanoissa saattoi sittenkin olla vinha perä. Oikeastaan hassua, että kun jokin aika sitten valmistelin hyvinvointiin liittyvää esitelmää, totesin siinä, että hyvinvoinnin ja terveyden tärkeys korostuu silloin kun ei voi hyvin. Tai jos on selvinnyt vaikeasta sairaudesta. Silloin hyvinvointia osaa arvostaa erityisesti. Kun on joskus voinut oikein huonosti.

Koska olen voinut raskauksieni aikana erittäin huonosti, lupasin leikkimielisesti itselleni viime raskauden vedellessään viimeisiään, että jos tästä koettelemuksesta selviän, omistan loppuelämäni terveydelle. Tavallaan tuo lupaus on pitänyt, vaikka toisaalta kiireisen arjen keskellä ei itseään voi pistää joka hetki etusijalle. Valintoja on kuitenkin tullut tehtyä sen perusteella, mikä tuntuu oikealta valinnalta oman terveyden kannalta. Alkoholia en ole juonut nyt vuoteen, enkä oikeastaan ole sitä kaivannut. Toisaalta päätökseen ei liity mitään erityisen dramaattista, enkä edes tiedä onko se varsinainen “päätös”.

Sairastaessani vaikeaa koronaa vuonna 2020 haaveilin eristäytymisestä johonkin missä ei olisi muita ihmisiä. Ehkä mummonmökkiin, jonnekin kauas merenrantaan. Hiippalisin luonnossa ja pysyisin hyyyyyvin kaukana muista ihmisistä. Haave elää yhä vahvana. Itseään on kuitenkaan vaikea täysin eristää, kun perheeseen kuuluu viisi henkeä, jotka käyvät eri paikoissa koulussa, töissä ja päivähoidossa, kantaen samalla kotiin kilokaupalla pöpöjä. Ymmärrän, että on vielä paljon kamalampiakin tauteja kuin nämä keväiset räkätaudit (vaikka vaikeita ja jopa vaarallisia nekin voivat olla). Alkaa tuntua, ettei tätä jokakeväistä flunssahärdelliä jaksaisi millään. Toivotan kaikki hipiääni pistettävät piikit avoimin sylein tervetulleiksi, jos on pienikin mahdollisuus, että ne estävät jonkin köhän. Apteekissa käydessäni sylillisen antibiootteja minulle ojentanut henkilö totesi: ai sinullakin on keuhkokuume. Ennen niitä tuli vastaan kerran viikossa, nyt suunnilleen kymmenen kertaa päivässä. Pistää miettimään.

Nyt on tullut elettyä jo monta viikkoa “sohvaperunana”. Jos tästä tilanteesta haluaa ajatella jotain positiivista, niin mieleen tulee ainakin se, etten ole pitkään aikaan lukenut tai kuunnellut yhtä paljon kirjoja kuin nyt. Työn alla on tällä hetkellä hyytävän jännittävä teos nimeltä Parantola, joka oikeastaan jo aiheensakin puolesta sopii tähän elämäntilanteeseen kuin nakutettu. Pienenä vastalauseena kännyköille olen kantanut kirjaa mukanani terveyskeskuksien odotushuoneissa, missä sitä on ollut mukavaa ja leppoista lueskella. Loppukaneettina toivotan jokaiselle lukijalle hyvää terveyttä ja ihanaa kevättä. Muistetaan kohdella itseämme hyvin! <3

Photo: Kelly Sikkema (Unsplash)

Hylsyä pukkaa

Tämän blogitekstin inspiraatio tuli hylkäyskirjeestä, eli hylsystä. Kirjeen minulle lähetti Suomen Kirjailijaliitto. Kyllä, hain jäsenyyttä. Ei, en päässyt jäseneksi. Ainakaan vielä. Kyseinen “kerho” taitaa olla hiukan kuuluisakin siitä, ettei ketä tahansa toistaitoista kynäniekkaa oteta mukaan “ammattilaisten riveihin”. Aika moni on hakenut jäsenyyttä useampaan otteeseen, ennen kuin jäsenyyden maagiset ovet ovat auenneet. Jos ylipäänsä ovat. Katariina Souri kertoo elämänkerrassaan, kuinka hänen jäsenhakemuksensa hylättiin kerta toisensa jälkeen, vaikka laadukasta kaunokirjallista tuotantoa oli tullut jo useamman teoksen verran. Ehkä hakijan menneisyyskin tässä tapauksessa vaikutti asiaan?

Hylsy pisti ajettelemaan, mistä kaikkialta ihminen voidaankaan “hylätä”. Miten olen itse elämässäni reputtanut, saanut hylsyn, torjunnan, mitä näitä nyt on? No, ainakin olen hakenut lukemattomia työpaikkoja, joita en ole saanut. Olen hakenut opiskelemaan paikkoihin, joihin en ole päässyt. Olen hakenut apurahaa aika monta kertaa, enkä sitäkään ole vielä saanut. Kirjailijaksi mielivän on myös hyvä totuttautua hylsyihin, sillä harva saa kustannussopimusta ensi yrittämällä, jos ylipäätään saa. Kustantamoilta olen itsekin saanut aika monta hylsyä. Monet hylsyt kertovat ainakin yhdestä asiasta: jotain on sentään tullut yritettyä.

Legendaarinen reputus, joka on aikoinaan kirvoittanut kyyneleitäkin. Classic fail, jonka onnistuin tekemään peräti kahdella mantereella. Minä nimittäin reputin autokoulun ajokokeen JA teoriakokeen. Kävin autokouluni vaihto-oppilasvuonna U.S.A.:ssa vuosituhannen taitteessa. Olin tuolloin 17-vuotias. Autokoulua piti entinen poliisi, jonka elämäntehtävä tuntui olevan nuorten aiheuttamien kolarien vähentäminen. Hänellä oli tapana läiskäistä kämmenensä kuuluvasti yhteen, niin että kaikki luokassa olijat säikähtivät. “Noin äkkiä se kolari tapahtuu” hän sanoi. En tiedä onko hänen ansiotaan, mutta vakavammilta kolareilta olen ainakin toistaiseksi välttynyt. Ajokokeen kuitenkin reputin ensiyrittämällä. Toisella kertaa se meni sitten läpi. Suomeen tultuani opettelin vaihteiden käytön, sillä olin ajanut rapakon takana automattivaihteisilla autoilla. Ajokoe ja teoriakoe piti suorittaa uudelleen. Tällä kertaa pomppasin teoriassa. Ja itkuhan siitä tuli. Kaikkien vastoinkäymistenkin jälkeen sain lopulta korttini, vaikka herkässä iässä inssin reputus tuntui vuoren kokoiselta, elämää suuremmalta surulta, josta ei pääsisi koskaan yli.

Hylsyn voi saada myös ihan henkilökohtaisesti esimerkiksi ihmissuhderintamalla. Mutta ehkemme mene nyt vanhoihin sydänsuruihin, siihen ei välttämättä yksi blogikirjoitus riittäisi. Mikäs sen ikävämpää ja loukkaavampaa, kuin tulla torjutuksi. Sinä et kelpaa, sinua ei haluta. Palataan sen sijaan vielä hetkeksi työmaailman hylsyihin. Käsi ylös kuinka monelle tällainen lause on tuttu: “Kiitos hyvästä hakemuksesta. Tällä kertaa valintamme ei kuitenkaan kohdistunut sinuun. Saimme yhteensä 278 hakemusta.” Niin, ja kaikki työnantajathan eivät edes vaivaudu vastaamaan lähetettyyn työhakemukseen millään lailla. Työttömyys on harvoin kivaa. Jos on ensin käyttänyt yhden iltapäivän työpaikan hakemiseen ja odottanut sitten jännityksellä viikkoja tai kuukausia, pettymys voi olla kohtalainen kun saa tietää, että kolmensadan muun hakijan rinnalla mahdollisuudet eivät koskaan olleet kummoiset. Apurahoja hakiessa mahdollisuudet alkavat olla jo lähes lottovoiton mahdollisuuksien luokkaa: 10.000 hakijasta apurahan onnekkaaksi saajaksi valikoituu muutama sata. Niin, ja samoin kuin työpaikkojen saanti, myös apurahan saaminen on helpompaa jos sellaisen on saanut aiemmin. Kysymys kuuluukin, miten sen ensimmäisen mahtaa saada?

Ehkä hylsyille olisi hyvä osata nauraa. Voisiko niitä jopa juhlia? Se, ettei joidenkin standardien mittapuulla ollut riittävän hyvä, ei tarkoita etteikö voisi olla jollain muulla elämän osa-alueella aivan fantastisen mahtava! Tähän väliin voisi kliseisesti sanoa, että kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen aukeaa. Ja jos haluaa ajatella laatikon ulkopuolella, ehkä tuon oven lisäksi on olemassa kaikenlaisia ikkunoita, joista voi kiivetä tai ryömiä sisään jonnekin mielenkiintoiseen paikkaan. Kaksi muutakin sananlaskua tulee mieleen nyt kun päästiin vauhtiin: aina kannattaa yrittää (vaikka tulisikin hylsy), ja sitten viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäpätöisimpänä: Pitäkää tunkkinne! :D

Photo: sweetlouise (Pixabay)

Jännitystä

Tällä kertaa kirjoitan jännityksestä, ja erityisesti esiintymisjännityksestä. En tiedä onko esiintymistä ilman jännitystä - ei ainakaan minulla. Olen esiintynyt elämässäni, jos en nyt paljon, niin ainakin kohtalaisesti. Jo lapsena ja nuorena harrastin sellaisia asioita, joihin kuului esiintymistä, kuten balettia, pianonsoittoa ja cheerleadingia. Tietysti jonkin verran esiintyä piti myös koulussa ja sen juhlissa. En muista jännitinkö pienenä, varmaan jännitin. Helpompaa esiintymisestä teki ainakin se, jos esiintymässä oli muitakin, en vain minä.

Vaihto-oppilasvuoden aikana USA:ssa tuli myös esiinnyttyä. Sikäläisissä kouluissa on paljon kuoroja, ja itse kuuluin kahteen. Esiinnyin kuorojen kanssa konserteissa ja pääsimmepä vierailemaan ystävieni kanssa jopa paikallisessa TV-ohjelmassa. Saimme palkaksi pizzaa. Lisäksi otin valinnaisaineeksi kurssin nimeltä “Public speaking”. Se oli hauska (mutta jännittävä) kurssi, jonka viimeisenä projektina piti opettaa muille jotain. Opetin jenkit tanssimaan letkajenkkaa, samalla kun säestin itse pianolla. Tietysti kurssilla myös pidettiin puheita ja esiinnyttiin muille luokan edessä.

Opiskellessani yliopistossa viestintää, kurssilla harjoiteltiin myös esiintymistä. Sitä kuvattiin videolle, jonka sai sitten katsoa itse. Omat maneerit pistivät silmään ja kauhistuttivat. Varmasti oppi sen, miten ei kannata esiintyä. Ehkä myös jotain hyödyllistä jäi matkaan. En tiedä olenko “esiintynyt” työelämässä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta huomion kohteena on saanut olla vaikkapa erilaisia koulutuksia pitäessä. Jännityksen määrään vaikuttaa tyypillisesti osallistujien määrä. Esiintymään pystyn suomeksi ja englanniksi, mutta huomaan joskus hermostuneena puhuvani rallienglantia. Ehkä siitä rallienglanti johtuukin? Onhan mahdollista, että sen puhujat puhuvat muutoin sujuvasti englantia, mutta hermostuneena ja esiintymistilanteessa puhe tulee ulos ralliversiona.

Kirjailijuuden myötä esiintymisiä on ollut aika ajoin, ja etenkin kirjojen ilmestymisen aikaan. Tällaisia tilaisuuksia olen jännittänyt paljon. Yleensä esiintymiset ovat olleet haastatteluja, eli puhujia on kaksi. Paneelikeskustelussa esiintyjiä on ollut neljä tai viisi. Olen manannut itsekseni miksi ylipäätään järjestän itseni kaikenlaisiin esiintymisiin, kun jännitän niitä niin paljon. Jälkikäteen voi kuitenkin yleensä todeta, että turhaanpa jännitin. Kaikki meni kuitenkin aika hyvin.

Kirjailijuudessa (ja varmaan monessa muussakin saman tyyppisessä työssä) hassua on se, että kirjoittamisprosessi voi olla melko yksinäinen. Sohvan pohjalla voi naputella tekstiä mukavissa pieruverkkareissa ja huppareissa näkemättä ketään. Sitten kun kirja ilmestyy, on siitä kuitenkin tiedotettava potentiaalisille lukijoille. Markkinoida voi netissä ja somessa, ja myös kustantaja auttaa. Jonkinlaisia esiintymisiä on kuitenkin luvassa, ja niin myös jännitystä. Loppujen lopuksi esiintymiset ovat kuitenkin hieno mahdollisuus tavata lukijoita ja kollegoita kasvotusten.

Mitä jos tekisi niin kuin Leevi and the Leavings: “levyttäisi” muttei vetäisi yhtäkään keikkaa? Kyllähän se onnistuisi niinkin. Silloin voisi kuitenkin harmittaa se mitä jäi kokematta. Ihan varmasti itse jossittelisin ja harmittelisin. Mietin miten ammattiesiintyjät jaksavat. Sellaiset siis, joille esiintyminen saattaa olla yhtä kuin oma työnkuva. Opettajat, lehtorit, juontajat, poliitikot, kouluttajat, mitä näitä nyt on. Jaksaisinko sellaista? Taidan kuitenkin olla pohjimmiltani intro- tai ehkä ambivertti, eli lataan akkujani kotioloissa ja nautin myös yksinolosta. Sellaiset päivät, jolloin pitää olla paljon “esillä” kuormittavat.

Ensimmäinen esiintymiseni kirjailijana tapahtui korona-aikaan, vuonna 2021. Tilaisuuksissa oli tuolloin käytössä koronapassit, eikä porukka tyypillisesti liikkunut kotoaan juuri mihinkään. Valtavaan saliin tuli minua ja haastattelijaa kuuntelemaan yhteensä viisi henkilöä, joista kolme oli sukulaisiani. Kahdesta “vieraasta” kuuntelijasta toinen sai puhelun kesken tilaisuuden ja lähti pois. Mutta ei se mitään, sillä jäljelle jääneiden neljän kuulijan kanssa meillä oli oikein hyvät keskustelut vielä tilaisuuden loputtua. Ajattelin, että sellaistahan se on kellarissa soittaville rokkibändeillekin: ensin esiinnytään tyhjille saleille, ja ollaan hämmästyneitä jos ylipäänsä saadaan kutsu esiintymään. Jokaisen on aloitettava jostain.

Jonkin verran esiintymistä on tulossa jatkossakin. Toivottavasti ei liikaa, mutta kuitenkin sopivasti, sillä löytyy minusta sellainenkin puoli, että haluan haastaa itseni epämukavuusalueelle. Siellä me kasvamme, kehitymme ja opimme. Jännityksestä huolimatta.

Photo: Rudy and Peter Skitterians (Pixabay)

Remonttiralli

Aika lailla vuosi sitten sai alkunsa tapahtumien ketju, jota voitaneen kutsua vaikkapa remonttiralliksi. Tämä elämämme ajanjakso, joka on vielä vahvasti käynnissä, on sisältänyt yllätyksiä, pähkäilyä ja sumplimista. Arkemme on mullistunut. Kävi nimittäin niin, että kotiamme on kohdannut jopa kaksi erillistä vesivahinkoa, ja niitä on seurannut ensin keittiöremontti, ja sen jälkeen kylpyhuoneremontti. Sanottakoon, ettei kyse ole ollut siitä, että haluaisimme vain kaunistaa kotia, sillä molemmissa tapauksissa olemme olleet pakkoraossa, jossa suurperheellä ei ole ollut vaihtoehtoa sanoa remontille ei.

Marraskuussa 2023 erinäisten tapahtumien seurauksena alkoi keittiömme lattia kastua. Yritin ensin työntää tummenevan lattiapaneelin mappiin Ö - eli huolehtisin asiasta sitten joskus. Siinä vaiheessa kun sukat alkoivat kastua veden pursutessa lattiapaneelien välistä, oli asiaa enää vaikea jättää huomioimatta. Paniikki hiipi mieleen. Miten tämä korjattaisiin ja kuka tämän kaiken maksaisi? Seurasi erinäisiä vakuutusselvityksiä ja märkien paneelien repimistä lattiasta. Kun lattia oli auki aina betoniin saakka, ei lattialla möyrivä vauva tuntunut sen kanssa hyvältä yhdistelmältä. Aukkoa peiteltiin matoilla ja ihmeteltiin yhdessä kylässä kävijöiden kanssa.

Yksi asia, joka meidän piti remontin alkaessa päättää oli se, jäisimmekö remontin ajaksi kotiimme. Sillä pitäisihän keittiöstä siirtää esimerkiksi hella, jääkaapit, tiskikone sekä tietysti kaikki astiat ja ruoat. Selvittelin mahdollisuuksia muuttaa hetkeksi toisaalle. Vaikkapa johonkin lähistölle pienempään asuntoon tai kodinomaiseen huoneistohotelliin. Vakuutusyhtiökin lupasi osallistua kustannuksiin. Aluksi hyvältä idealta vaikuttanut ratkaisu ei kuitenkaan ollut mikään läpihuutojuttu. Lähistöltä löytyikin pieni kalustamaton asunto. Ehkä kuitenkin liian pieni viiden hengen tarpeisiin, eikä suoranainen muutto kalusteineen päivineen houkutellut. Kalustetut huoneistohotellit sen sijaan olivat kymmenien kilometrien päässä pienestä kylästämme. Yhtä kaukana olisivat koulut ja työt - arki menisi yhdeksi säätämiseksi.

Emme siis muuttaneet. Muuttotunnelmaa oli kuitenkin ilmassa riittämiin siirtäessämme ruokia ja astioita remontin tieltä alakerran vaatehuoneeseen. Astianpesukoneen ollessa väliaikaisesti kodinhoitohuoneessa, kertyi matkaa koneelta astiakaapille pari huoneen verran. Silkkaa hyötyliikuntaa se toki oli. Koska talossamme riitti tilaa, pystyimme kuitenkin melko vaivattomasti siirtämään keittiön huoneesta toiseen. Olin kiitollinen jokaisesta talomme neliöstä. Hella ja jääkaapit siirrettiin olohuoneeseen. Kaikkine kummallisuuksineenkin ratkaisu oli kohtalaisen toimiva, eikä meidän tarvinnut lähteä pois kotoamme.

Jossain vaiheessa kevättä keittiö lopulta valmistui. Keittiön ja eteisen lattia, niiden välinen kastunut seinä, keittiön tasot, välitila sekä liesituuletin uusittiin. Heitin remonttireiskallemme läppää kylppäriremontista. Ja eihän siihen monta viikkoa mennyt kun vesi alkoi kirjaimellisesti tulla kylppärin seinän läpi kodinhoitohuoneeseen. Ei muuta kun vakuutusyhtiön henkilö paikalle tutkimaan asiaa tarkemmin. Tiesimme, että kylppäri oli remontin tarpeessa, mutta emme kuitenkaan osanneet odottaa tutkimusten tulosta. Kylpyhuoneessamme oli “mittava vesivahinko”.

Oli vielä kesä. Tuskailimme ja suunnittelimme miten toimisimme. Tekisimmekö remontin itse vai tekisikö sen joku muu? Aivan halpa homma ei ollut kyseessä, sillä uusiksi menisi yhteensä neljä huonetta: kylpyhuone, sauna, WC ja kodinhoitohuone. Lopulta aloimme kilpailuttaa remonttia. Valitsimme urakalle tekijän neljän remonttifirman joukosta. Kaikenlaisten viivästysten vuoksi remontti pääsi lopulta alkamaan syyskuussa. Remontteja on viivästyttänyt kuivaus. Koska kyseessä on molemmissa tapauksissa ollut vesivahinko, ovat remontit alkaneet purkamisella, ja sitä seuranneella lattian kuivauksella. Hommat ovat siis tavallaan seisoneet, kun kuivurit ovat huristaneet viikkojen ajan lattioitamme kuivaksi.

Piti taas pohtia ratkaisuja. Nyt ei pitäisi siirtää keittiötä, vaan pesuhuone. Mietimme suihkukopin asennusta pieneen vaatehuoneeseen. Lopulta päätimme kylpeä hetken aikaa pihasaunassamme. Olkoonkin sitten, että elämä olisi askeettista, ainakaan ei tarvitsisi teettää ylimääräisiä hommia väliaikaisen suihkukaapin asennuksen vuoksi. Enpä tuolloin arvannut pihasaunovani vielä joulukuussa. Pienimmäisen saatoimme kylvettää muovisessa ammeessa vaikka vessan lattialla. Tämä oli helpotus. Ei ole tarvinnut kiikuttaa pikkuista kylmän pihan halki pesulle, vaan toimituksen on saattanut hoitaa sisätiloissa.

Takapihamme väistökylppäri

Aluksi ratkaisu tuntui oikein hyvältä. Ylimääräistä vaivaahan se vaati, mutta takapihan kylppäri toimi mallikkaasti. Alkusyksystä saatoimme käydä vain pikaisessa suihkussa, mutta säiden kylmetessä ei enää tehnyt mieli mennä kylmään ulkosaunaan ilman sen lämmitystä. Niinpä saunan lämmittämisestä on tullut joka iltainen rutiinimme. Kylpemiseen on syytä alkaa valmistautua vähintään pari tuntia ennen h-hetkeä. Veden, jopa lämpimän sellaisen, olemme johtaneet saunaan autotallista letkulla. Ihan toimiva ratkaistu siihen saakka kun pakkanen jäädyttää letkun.

Välillä olemme toki hyödyntäneet muitakin ratkaisuja. Olen kylpenyt työpaikalla, kuntosalilla, sekä vanhempieni ja ystävien luona. Pesuhuonepakolaisista on tullut lähipiirillemme tuttu käsite. Perheemme pojat ovat välillä venyttäneet pesulla käyntiä. Heille ei kelpaa lämmin suihku kylmässä saunassa, vaan myös saunan täytyy olla lämmin. Yllättäviä tilanteita on tarjoillut muun muassa jäätynyt letku. Pesuveden saa onneksi kätevästi sulatettua sankoon lumesta, jäästä ja kuumasta vedestä. Saunan kiukaan yhteydessä on kuumavesisäiliö, josta saa tarvittaessa kuuman veden. Kaikki tämä saa myös pohtimaan veden käyttöä. Kyllä aikuinen ihminen itsensä saa pestyä melko tehokkaasti yhdellä sankollisella vettä.

Sauna lämpiää. Hämärässä pihasaunassa on tunnelmaa.

Pihasaunassa vietettyjen pesuhetkien aikana olen tullut aika varmaksi siitä, että saunassamme kummittelee. Tai ehkä saunatonttu on paikkaan ja vuodenaikaan nähden ilmeisempi vaihtoehto. Sen verran paljon on selittämättömiä ääniä ja asioita tullut saunassa koettua. Esimerkiksi yhtäkkiä hurjasti kiehumaan alkanut kuumavesisäiliö, joka on sylkäissyt kannen tuosta vaan lattialle. Kun kaikessa rauhassa loikoilee saunan lauteella, saattavat tuollaiset äkkinäiset äänet säikäyttää kokeneenkin saunojan.

On ilmeistä, että kokonaisuudessaan remonttiralli on hankaloittanut ja monimutkaistanut arkeamme. Niin ihanaa kun pihasaunan löylyissä onkin rentoutua, odotan innoissani sitä hetkeä, kun saan napsauttaa taas sähkökiukaan vaivattomasti päälle. Vaikka olen tottunut kantamaan polttopuita ja hipsimään kylpytakissa kylmän pihan poikki, en malta odottaa uuden kylppärimme valmistumista. Sillä siihen ei pitäisi mennä enää montaa viikkoa. Siinä missä joulusauna on yleensä saunottu “eksoottisesti” pihasaunassa, toivon, että tämä vuosi on poikkeus. Joulusauna omassa uudessa saunassa mahtaisi olla tämän joulun paras lahja.

Photos: Maria Burrow

Rakkaudesta lajiin

Mikko Laineesta kertova Rosholmin murhat -dekkari on saanut jatkoa sarjan toisen osan ilmestymisen myötä. Friimannin kirous julkaistaan e-kirjana ja äänikirjana 2.1.2025, mutta paperikirja on saatavilla kirjastoissa ja verkkokirjakaupoissa jo nyt! Hip hei! Kirjassa kerrotaan, kuinka poliisikonstaapeli Laine aloittaa työt Rosholmin saaren uudella poliisiasemalla. Saarella järjestettävät häät peruuntuvat outojen tapahtumien seurauksena, ja samaan aikaan kolme retkeilijää katoaa läheisellä Friimannin saarella, jonka menneisyyteen tuntuu liittyvän jotain synkkää. Mikko saa selvitettäväkseen visaisia tapauksia, joita tutkiessaan hän joutuu itsekin vaaraan. Tälläkin kertaa seikkaillaan Perämeren keskellä sijaitsevalla fiktiivisellä saarella.

Moni asia toisessa dekkarissani sai inspiraationsa unista. Näin esimerkiksi unta saaresta, jolla oli torni. Kyseinen torni komeille nyt kirjan kannessa (joka muuten on aika hieno!). Myös yksi kirjassa esiintyvistä henkilöistä on nimetty unessa olleen henkilön mukaan. Oli kiehtovaa yhdistellä unissa esiintyneitä asioita ja kietoa ne osaksi tarinaa. Koska itsekin pidän vaeltamisesta, oli myös mukavaa kirjoittaa vaellusporukasta ja autiosta saaresta. Oulusta Varjakan saarelta löytyy samantapainen “hylätty” kylä. Olen käynyt siellä – paikka on todella kiehtova. Siellä näkee miltä näyttävät yli sata vuotta sitten rakennetut talot, jotka on hylätty jo kauan sitten. Kirjoittaminen erosi esikoisdekkarin kirjoittamisesta siinä mielessä, että minulla oli nyt selkeä ajatus, että kyseessä on kirjasarja. Kolmososastakin on jo suunnitelma, joten sekin vaikutti osaltaan Friimannin kirouksen tapahtumiin.

Poikani kysyi minulta, ovarko kirjani raakoja. Sanoin, että eivät ne taida olla kovin raakoja. Dekkarini voi luokitella cozy crimeksi, sillä murhilla ja raakuuksilla ei mässäillä. En tykkää itsekään lukea liioista raakuuksista, vaan niitä tärkeämpiä ovat mysteeri ja riittävä jännitys. Mielestäni dekkareissa voi olla jopa huumoria. Varmasti sitä ei kaikissa dekkareissa ole. Eihän kaikissa dekkareissa ei ole vaikkapa romanssejakaan. Oma kirjoitustyylini taitaa olla sellainen, että huumoria tulee lisättyä tekstiin ihan luonnostaan. Dekkareita on erilaisia, kaikkiin huumori ei varmasti sovi. Mutta on rikkautta, että saman genrenkin sisällä joukkoon mahtuu monenlaista!

Viime viikolla koitti se jännittävä päivä kun sain oman kirjan hyppysiini! Ehkäpä juuri maagisin hetki koko kirjaprojektissa on se, kun oman kirjan saa nähdä livenä! Vaikken vielä mikään konkarikirjailija ole, alkavat kirjan työvaiheet sekä tunnelmat ylä- ja alamäkineen tulla tutuiksi. Esikoiseni julkaisun aikoihin eräs kokeneempi kirjailija signeerasi minulle oman teoksensa toivottaen "jaksamista". Vähän se saattoi silloin ensikertalaista ihmetyttää, mutta nyt ymmärrän tuota toivotusta jo hivenen paremmin. Se ei tarkoittanut vain, että jaksaisi kirjoittaa. Se tarkoitti myös jaksamista hyvin monessa muussakin asiassa. Ensin pitäisi saada käsikirjoitus valmiiksi. Sitten kustanussoppari olis kiva, muttei helppo eikä nopea prosessi sekään. Jos päästään siihen että omasta tuotoksesta tulee lopulta oikea kirja, olisi mukava jos joku lukisi sen. Sen verran paksun nahan saa myös kasvattaa, että jaksaa ottaa vastaan monenlaisia näkemyksiä omasta "lapsesta". Ja kuinka moni tällä kaikella oikeasti tienaa? Noh, ei ehkä kovin moni.

Itseä tulee myös helposti vertailtua muihin. Miksi tuo menestyy / voitti palkinnon / sai lehteen arvostelun...? On inhimillistä että suuria tunteita aiheuttava projekti aiheuttaa myös niitä vähemmän vaaleanpunaisia tuntemuksia. Miksi ihmeessä tätä hulluutta sitten jaksaa? No, onhan siihen muutamia syitä. Esimerkiksi, ihan vaan rakkaudesta lajiin! Koska kirjoittaminen on KIVAA ja koska kirjapakettia odotellessa on niin innoissaan että luulee remonttimiestä lähetiksi ja menee häntä pihalle saakka vastaan! :D

Photo: Maria Burrow

Stressi numeroina

Stressi numeroina voi tarkoittaa monia asioita. Se voi olla lukemattomien sivujen määrä kokeen lähestyessä tai jäljellä oleva tuntien määrä ennen koetta. Se voi olla pankkitilin kaksinumeroinen, yksinumeroinen tai miinuksella oleva saldo. Se voi olla digitaalisen herätyskellon lukema, joka kertoo, kuinka monta tuntia on aikaa nukkua ennen kuin herätyskello pärähtää soimaan, jos nukahtaa nyt heti. Se voi kertoa veressä kiertävän kortisolin, eli stressihormonin määrän. Se voi olla kokoukseen osallistujien määrä, kun on itse esiintymisvuorossa. Stressi numeroina voi olla monia asioita. Tällä kertaa stressi näkyi omalla kohdallani kohonneena leposykkeenä.

Olisin saattanut tunnistaa stressin muutenkin. Ikävänä kiireen tunteena, sekavina ajatuksia, kun ajattelee liian montaa asiaa kerralla, liian täytenä kalenterina. Nyt sormessani oleva työväline ja hyvinvointimittari kertoi sen: stressitasoni oli koholla ja leposyke tavallista korkeampi. Elämäntilannettaan ei voi aina valita, ja on tunnustettava, että lähtötilanteeni on jo valmiiksi stressaava. Elänhän ruuhkavuosia, olen kolmen lapsen äiti, joista nuorin on vasta vuoden ikäinen. Teen töitä, jopa kahta. Elämä on kiireistä. Olen kuitenkin saanut pidettyä jonkinlaisen tasapainon elämässäni. Nyt tunnistin, että osan stressistä olin aiheuttanut itse.

Olen vähän sellainen luonne, että kaikki pitää saada tehtyä ajoissa. Viikot ovat kiireisiä, mutta yleensä olen ottanut viikonloppuna vähän rennommin. Sitten tulee vastaan viikkoja, joita ei millään saa “suoritettua” ellei viikonloppunakin mene tukka putkella. Eihän se ole kumma, että älysormus “herjaa” kohonneesta leposykkeestä. Joskus tulee haaveiltua, että ottaisi ja lähtisi viettämään kokonaisen hiljentymisviikon meditoiden, leväten ja palautuen. Koska se ei taida juuri nyt olla mahdollista, on kuitenkin asioita, joita voi tehdä. Hyvä uutinen tulee tässä: pienillä asioilla voi olla suuri merkitys.

Mittareiden ja älylaitteiden viisaus piilee siinä, miten niiden antamien tietojen pohjalta toimii. Esimerkkinä olkoon lämpömittarin miinuslukema, jonka perusteella saattaa pukeutua tavallista lämpimämmin. Koska sormuksen mittaamat lukemat kertoivat stressistä, päätin pyhittää yhden viikon palautumiselle - niin pitkälti kun se vain oli mahdollista. En lähtenyt viikoksi löhölomalle, mutta toin arkeeni pieniä muutoksia. Vaikka liikunta auttaa stressiin, siinä tilanteessa, johon olin itseni ajanut, kehoni ja mieleni kaipasi enemmän lepoa ja palautumista. Vaihdoin hikijumpan rauhalliseen kävelylenkkiin ulkona, ja otin meditointituokion pari kolme kertaa päivässä. Kymmenen minuuttia lepoa, palautumista ja hengittelyä lounastauon lopussa. Päivällisen jälkeen puoli tuntia stressimeditaation kuuntelua hämärässä ja hiljaisessa huoneessa. Illalla pikkuista nukuttaessa rauhoittumis- ja hengittelyhetki.

Ihme ja kumma, reilun viikon jälkeen leposykkeeni oli laskeutunut normaalille tasolle. Palautuminen on loppujen lopuksi kiinni hyvin pienistä asioista. Vaikka elämä olisi kuinka kiireistä, palautumiselle ja hyvinvoinnille kannattaa järjestää aikaa, eikä tuota aikaa tarvitse välttämättä laskea edes tunneissa, joskus minuutitkin riittävät. Uupumus saa usein alkunsa kaahottamisesta, joka jatkuu liian kauan. Palautumattomasta kehosta, joka ottaa alati enemmän kierroksia. Siitä, ettei muista tai malta pysähtyä edes hetkeksi.

Hassua kyllä, vaikka meillä on menossa kylpyhuoneremontti, en jaksa stressata siitä. En, vaikka se on tarkoittanut peseytymistä ulkosaunassa, mikä näin suurperheenä saattaisi kuormittaa. Erikoisesta tilanteesta voi kuitenkin löytää myös hyviä puolia. Emme ole tainneet koskaan lämmittää ihanaa ulkosaunaamme näin usein. Löylyt puusaunassa, ne jos jotkin toimivat vastaiskuna stressiin. Tuulessa heiluvien puunoksien siluetit hämärän saunan ikkunasta ja raikas ulkoilma löylyjen päälle. Ihminen on siitä jännä eläin, että se menee usein helpoimman kautta. Sitten kun itsensä joskus altistaa pienelle askeettisuudelle ja epämukavuudelle, saattaa uusista rutiineista löytyä iloa ja hyvinvointia.

Ihanaa viikonloppua, ja muista, hyvinvointi lähtee pienistä asioista! <3

Photo: Alex Geerts (Unsplash)

www.riippumattostore.fi

Keski-iän voimalause

Kodin Kuvalehden jokaisessa numerossa on mukana jonkun kuuluisan henkilön voimalause. Pidän näistä voimalauseista. Perusteluineen niitä on usein helppo ymmärtää, jopa siinä tapauksessa, että jotkut niistä saattavat olla toistensa vastakohtia. Itselleni on ajan mittaan muodostunut jonkinlainen voimalause. Tai kaipa niitä on itselläni jo useita. Yhteen kantavaan ajatukseen huomaan kuitenkin palaavani yhä uudelleen. Ja kerrottakoon se nyt heti! Se menee suunnilleen näin: Sinä et tarvitse muilta lupaa. Kuten Kodin Kuvalehden haastattelemat henkilöt, myös minä aion perustella voimalauseeni.

Keski-iän soisi olevan aikaa, jolloin ei enää ihan hirveästi välitä muiden mielipiteistä. Ei ainakaan silloin, kun kyse on jonkin itselleen tärkeän asian toteuttamisesta. Itse saan voimia siitä, että päätän tehdä jonkin asian juuri sillä tavalla kuin itselle hyvältä tuntuu, muilta lupaa kyselemättä. Luulisi, että tähän ikään mennessä osaa tehdä sen verran hyviä ja omaa hyvinvointia tukevia asioita, ettei niistä tarvitse paljon muiden mielipiteitä tiedustella. Jos ei nyt nelikymppisenä niin milloin sitten? Kuusikymppisenä? Kahdeksankymppisenä? Vai se kaikista huonoin vaihtoehto - ei ikinä? Milloin sinä ajattelit alkaa tehdä asioita, jotka saavat sinut liekkeihin? Toivottavasti olet jo alkanut tehdä niitä!

Niin kuin arvata saattaa, kirjoittaminen on itselleni se juttu. Ja onhan niitä monia muitakin, kuten liikunta ja enemmän tai vähemmän reippaasti metsässä hiippailu. En aio kysellä muiden mielipiteitä. Kyllä, olen joskus niitä kysellyt ja kuullut, saanut palautetta kannustavassa ja ei niin kannustavassa hengessä. Mutta jos jää alati kyselemään muiden mielipiteitä ja “lupia”, voi moni asia jäädä tekemättä. Toivon, että muutkin tekevät näin - repäisevät anarkistiseen tyyliin lupia kyselemättä! Esimerkkinä toimikoon eräs tuntemani henkilö, joka on kuunnellut omaa ääntään ja edennyt hienosti urallaan. Valitettavasti kaikki eivät ole hänen menestyksestään yhtä innoissaan, ja soraääniähän siitä on seurannut. Mutta onko tämä henkilö kysellyt muiden mielipiteitä tai antanut niiden vaikuttaa omaan tekemiseensä? Ehei! Ja se on hienoa. Ja ei, en puhu nyt itsestäni.

Jos alkaa tuntua siltä, ettei äkkiseltään keksi mikä tällainen keski-ikäisen villitys voisi olla, johon ei tarvitse lupia kysellä, voidaan lähteä liikkeelle flowsta. Flow-tilasta olen kirjoittanut ennenkin, mutta yhä jaksan siitä vaahdota. Anna itsellesi lupa etsiä elämässä asioita, jotka sytyttävät, joita tehdessä ajantaju ja itsekriittisyys katoavat, jotka imevät täysin mukaansa ja joista löytyy juuri sopiva määrä haastetta. Flow-kokemuksen jälkeen yleensä tuntuu tältä: Jes, kylläpä tuo meni hyvin ja kivaakin oli! Vaikka joinain hetkinä työhön voi olla vaikeaa motivoitua, väitän kokeneeni kohtuullisen monta kunnon flowta myös työn saralla. Se mihin haluan kannustaa ihmisiä aina vauvasta vaariin - etsi omaa juttuasi tietoisesti, se kannattaa!

Mikä lause tai ajatus tuo sinulle voimia, energiaa ja innostusta? <3

Photo: Tim Mossholder (Unsplash)

Matkapuhelinongelma

Otsikon perusteella saattaisi luulla, että kyseessä on sormea heristävä blogiteksti siitä, kuinka kännykkä juuttuu käteen niin lapsilla kuin vanhemmillakin. Siitä ei ole kuitenkaan ole kyse. Puhelin liittyy tällä kertaa kirjoihin ja kirjoittamiseen, ja kaipa sama ongelma vaivaa myös TV:tä ja elokuvia. Mistä oikein on kyse? Minäpä kerron: puhelin on yleensä lähellä ja sillä voi soittaa apua. Tosielämässä tämä ominaisuus on mitä mainioin, sillä apua voi kännykän avulla saada niin mustikkametsään eksynyt mummo, haaksirikkoutunut veneilijä (tai meloja) kuin murtovarkaan (tai murhaajan) kotoaan yllättänyt henkilö. Onneksi on 112, poliisi ja pelastuslaitos!

Missä ongelma sitten piilee? Tarinan kannalta helppo ja nopea apu ei ola aina hyvä juttu. Ajatellaanpa vaikka suljetun paikan murhamysteeriä, dekkaria tai mitä tahansa tarinaa johon liittyy jännitystä ja mahdollisesti joku pahis. Jos uhri saa hälytettyä puhelimellaan apua ajoissa, saadaan murhaaja äkkiä kiikkiin, tai pahimmassa tapauksessa oikein ajoitettu puhelu hätänumeroon estää murhan. Eipä siitä silloin kummoista tarinaa synny. Korkeintaan viisi sivua tekstiä ja onnellinen loppu. Ainoa keino saada aikaan kunnon tarina on sijoittaa se auvoiseen esi-historiaan, jolloin puhelimen täytyi olla tiukasti langan päässä kiinni, tai keksiä mitä kummaa kaikille pahuksen kännyköille voisi tehdä.

Yksi esimerkki matkapuhelinongelman ratkaisusta on Ruth Waren kirjassa ‘Synkän metsän siimeksessä’. Siinä naisporukka lähtee viettämään polttareita synkän metsän siimekseen. Mökille saavuttaessa kaikkien puhelimet kerätään pois. Luonnollisesti, sillä kamaluuksia ja murhia tapahtuisi muuten auttamattomasti vähemmän. Jollain tapaa, ennen kuin ihmisiä aletaan hoidella pois päiviltä, niin pitää tehdä ensin kännyköille.

Nyt kun toinen dekkarini alkaa pientä hiontaa vaille olla valmis, ja kolmannessakin on jo jonkin verran tekstiä, törmään väkisinkin matkapuhelinongelmaan. Käsillä olevan kirjoitusprojektin kohdalla pohdiskelin matkapuhelinongelmaa pidemmän kaavan kautta, ja sanottakoon, että murhattuja ihmisiä vieläkin useampi puhelin heittää opuksessa henkensä. Tietenkään kännyköiden ei ole pakko suoranaisesti tuhoutua. Matkapuhelinongelman voi ratkaista myös huonolla kuuluvuudella, tyhjällä akulla, puhelimen unohtumisella johonkin, puhelimen takavarikoimiselta uhrilta… mahdollisuuksia on monia.

Matkapuhelinongelma ratkaiseminen (eli puhelimen hajoaminen) ei kuitenkaan ole kovin kaukaa haettua. Mietipä vain miten omat luurisi ovat hukkuneet, rikkoutuneet tai joutuneet varkaan kynsiin? Muistan itse ainakin kerran pudottaneeni puhelimen vessanpönttöön, tiputtaneeni puhelimen tuhansia ja taas tuhansia kertoja, jonka seurauksena ruutu on voinut mennyt säröille, ellei koko luuri ole lakannut toimimasta, sekä ollut kantaman ulkopuolella (tosin tällaisia paikkoja on alati vaikeampaa löytää). Poikani puhelin tippui vesiojaan ja oleskeli ojan pohjassa ainakin 20 minuuttia. Mutta se mokoma vielä toimi sen jälkeen! Yhden itkuhälyttimenkin olen tiputtanut vesiämpäriin eikä se enää toiminut. Vastakappaleen annoin ilmaiseksi Tori.fi:ssä, ja se meni kuin kuumille kiville.

Kun ottaa huomioon kaikki mahdollisuudet, joilla puhelin voi tulla toimintakyvyttömäksi, lienee suoranainen ihme, että meillä suurimmalla osalla ylipäätään on toimiva luuri. Seuraavaksi pari kysymystä pohdittavaksi:

• Montako puhelinta sinulla on ollut elämäsi aikana? Itselläni ei ole hajuakaan. Ehkä 20?

• Ja: Jos sinä kirjoittaisit dekkarin, miten ratkaisisit matkapuhelinongelman (hyviä vinkkejä otetaan vastaan).

By the way, kuvan kanoottia ohjaa kapteeni M. Burrow, pitkin myrskyisänä raivoavaa Mustasalmea Oulun edustalla. Vuokratessa kanootin sai mukaan erikoisvalmisteisen vettä hylkivän kännykkäpussin. Vaikka monta kertaa kaivoin puhelimen pussista ikuistaakseni ikimuistoisen melontaretken, en onnistunut tiputtamaan puhelinta veteen! ;)

Photo by: Captain M. Burrow

Kaikessa hiljaisuudessa

Vietimme viime kesänä mieheni kanssa pitsihääpäiväämme (naimisissa 13 vuotta) kaikessa hiljaisuudessa. Kaikessa hiljaisuudessa sen vuoksi, ettemme kumpikaan muistaneet koko merkkipäivää. Hiukan hävettää - yleensä jos joku koko päivän muistaa, se on Facebook. Silloin kun aviovuosia alkaa olla useampia, ei niitä tule juuri mietittyä. Taisimmepa muistaa juhlia enemmän silloin kun naimisissa oli oltu vasta vuosi tai kaksi. Näinkin pitkää avioliittoa olisi toki hyvä juhlia, onhan vuosia jo runsaasti enemmän kuin esimerkiksi useimmalla Hollywood-pariskunnalla. Tänä vuonna vuorossa on norsunluuhääpäivä. Voihan olla, että panostan tällä kertaa enemmän ja ylipäätään muistan koko päivän.

Oletko muuten huomannut, että jos mediassa kerrotaan jonkun menneen naimisiin tai saaneen lapsen “kaikessa hiljaisuudessa”, se tarkoittaa yleensä sitä, ettei kyseinen henkilö ole vaivautunut suuremmin avautumaan asiasta esimerkiksi somessa? Kun jotain on tehty “kaikessa hiljaisuudessa”, siitä ei ole ehkä sen kummemmin rummutettu ja pidetty meteliä. Tai sitten artikkelin kirjoittaja vain ei ole kuullut tapahtuneesta, jonka vuoksi kyseessä on “hiljaisuus”. Pistää miettimään.

Mitä muita hauskoja lehdistötermejä voisi soveltaa muuallekin? Ainakin yhdessä tietyssä lehdessä, jota en missään nimessä väitä lukeneeni, puhutaan aina kumppanista liitteellä -rakas. Aviopuolisoon, avopuolisoon tai melkeinpä kehen tahansa ihastukseen saatetaan viitata esim. nimellä Risto-rakas tai Riitta-rakas. Salarakas on tietysti aivan oma lukunsa. Minusta koko -rakas kuulostaa vähän kornilta. Tai sitten minusta on pitkän liiton myötä tullut paitsi kyyninen, myös epäromanttinen. Harvemmin kutsun miestäni -rakas päätteellä. Puolustuksekseni sanottakoon, etten myöskään käytä minkäänlaista ilkeämielistä etu- tai takaliitettä.

Yksi median käyttämä etuliite on puolestaan kohu-. On kohublondia, kohujulkkista, kohuministeriä, kohumissiä sun muuta. On selvää, että kyseinen henkilö on aiheuttanut jonkinlaisen kohun. En taida olla kohubloggaaja tai - kirjoittaja, ainakaan en ole huomannut aiheuttaneeni teksteilläni vielä yhtään kohua. Riippuu toki paljon siitä mistä ja miten kirjoittaa. Ehkäpä en halua aiheuttaa kohua. Tuskin kyseinen etuliite on loppujen lopuksi erityisen mairitteleva. Vaikka saisihan siitä muodostettua herkullisia ja ennenkuulumattomia yhdyssanoja, kuten kohumaisteri, kohueläkeäinen, kohukirjailija, kohuputkimies, kohuvauva, kohusiivooja tai kohukaupan kassa. Ja miksipä ei, sillä voivathan hekin aiheuttaa jonkinlaisen kohun.

Entäpä sitten etuliite sarja-? Se ei ole yleensä hyvä merkki. Sarjamurhaaja on saanut rinnalleen muitakin tekijöitä, jotka tekevät jotain ikävää monta kertaa peräkkäin. Lehdestä on saanut lukea ainakin sarjakakkaajasta, sekä esim. sarjahiippailijasta, jonka tarinaa en tosin tarkemmin tiedä, sillä en vaivautunut lukemaan juttua otsikkoa pidemmälle. Tämä kuitenkin pisti miettimään mitä muuta ihminen voi puuhata “sarjana”. Voisinko jopa itse olla sarja- jokin? Jo vain. Ainakin sarjakirjoittaja, sarjalastenhoitaja, sarjatyöntekijä ja sarjanukkuja. Mahdollisuuksia on monia.

Yksi positiivinen titteliin liitettävä sana on puolestaan legenda. Varmasti me kaikki osaamme nimetä ainakin yhden laulajalegendan tai urheilijalegendan. Voisi olla ihan mukavaakin olla legenda. Vaikkapa sitten kirjailijalegenda, teknisen tuen legenda tai kesämökkilegenda. Minkälaiset vaatimukset legendalle on, vai käytetäänkö nimitystä liian löyhästi? Vaaditaanko kokemusta tietystä asiasta vuosia vai peräti vuosikymmeniä, vai riittävätkö tarvittavat taidot legendaksi pääsemiseen? Legendaarinen on myös oma lukunsa, termiä kuulee ainakin lasten suusta ja se taitaa liittyä jollain tavalla pelimaailmaan.

Ehkäpä voimme kaikki olla kaikessa hiljaisuudessa oman elämämme sarjakohulegendoja!

Photo: Maria Burrow

Hyppy äänikirjojen maailmaan

Kuvassa näkyy esikoisdekkarini äänikirjan kansi. Koska kyseessä on äänikirjan kansi, sen muoto on neliömäinen, ei siis suorakulmio niin kuin kirjan kansi yleensä. Esikoisdekkarini myötä olen hypännyt kokonaan uuteen maailmaan - äänikirjojen sellaiseen. Tämä hyppy on yllättänyt monella tapaa. Ehkäpä eniten juuri siksi, etten oikeastaan itse kuuntele äänikirjoja, enkä näin ollen ole seurannut kyseistä kirjallisuuden osa-aluetta kovin aktiivisesti. Tietysti olen kuunnellut kuitenkin oman kirjani. Unto Nuora tekee oikein hyvän suorituksen ja hänen äänensä sopii dekkariin mitä parhaiten. Taidan kuitenkin olla auttamattoman rutinoitunut lukemaan “oikeita” kirjoja. Luen niitä illalla ennen nukkumaanmenoa, muulloin en taida oikein ehtiä. Äänikirjojen kuuntelu olisi uusi tapa joka pitäisi omaksua. Ehkä teen sen joskus, ihan vielä en.

Osasin ennustaa, että Rosholmin murhista tulee tähän mennessä luetuin kirjani. Tähän vaikutti kaksi asiaa. Ensinnäkin kyseessä on dekkari, yksi kirjallisuuden luetuimmista genreistä. Ellei peräti luetuin? Tämän lisäksi uusi kirja tulisi saataville kaikissa formaateissa: kirjana, e-kirjana ja äänikirjana. Se tavoittaisi sikäli enemmän lukijoita kuin kaksi aiemmin kirjoittamaani tietokirjaa, jotka ovat saatavilla “vain” e-kirjana ja perinteisenä kirjana. En kuitenkaan missään nimessä kuvitellut, että äänikirjani saisi kymmenessä päivässä palautetta yli 250:lta lukijalta. En osannut ennustaa, että se pomppaisi Storytelin SUOSITUIMMAKSI kirjaksi jännitys ja dekkari genressä, ja pysyttelisi kärkisijalla kokonaisen viikon. Storytelin kaikista kirjoistakin se ylsi peräti 3. suosituimmaksi! Storytelissä on sentään yli miljoona teosta. Voi sitä ällistyksen ja ihmetyksen määrää!

Saan olla kiitollinen siitä, että kirjani on lyhyessä ajassa tavoittanut noin monta lukijaa ja kuuntelijaa. Tähtiä Rosholmin murhat on saanut keskimäärin 3,6. Ei huonosti kun ottaa huomioon, että alkuperäinen tavoitteeni oli kirjoittaa mahdollisimman jännittävä dekkari - tai oikeastaan testata, osaisinko ylipäänsä kirjoittaa dekkarin. Eikä kirjalle löytynyt edes kustantajaa vuonna 2015, jolloin kirjoitin kirjan alkuperäisen version. Äkillinen kirjan saama huomio on tuntunut paitsi huikean hienolta, myös suoraan sanottuna hiukan järkyttävältä. En ole tottunut moiseen, joten asiaa on pitänyt hiukan sulatella. Jotkut ovat tykänneet kirjasta todella paljon, mutta tietysti mukaan mahtuu myös yhden tähden palautteita, jotka saattavat jäädä mietityttämään. Vaikka ehkei kannattaisi miettiä niitä liikaa, sillä jokainen kuunneltu minuutti tai luettu sivu on kirjailijalle hyvä juttu! Parasta on tietysti saada rakentavaa palautetta, jolloin kirjoittamista voi hioa. Pelkkä “huono” ei vielä kerro mihin suuntaan tarinankerrontaa olisi hyvä kehittää.

Äänikirjamaailma on paljon lähempänä “kirjojen somea”, kuin perinteinen kirja: palaute tulee nopeasti. Siinä missä oma lukuprosessini on hidas (varataan kirja kirjastosta, odotellaan jonossa, haetaan kirja, luetaan sitä verkkaisesti illalla, välillä nukahtaen, niin että opus tippuu suoraan naamalle) äänikirjaihmiset ovat oikeita superlukijoita! He kuuntelevat kirjoja parhaimmillaan lähes äänennopeudella (heh). Ensimmäinen palaute dekkarista tuli kun äänikirja oli ollut julki alle vuorokauden, ja äänikirja kestää sentään lähes yhdeksän tuntia. Siitä lähtien palautetta on tullut jatkuvasti. Ihan niin kuin somessa, myös äänikirjapalveluissa saa nopeasti kommentteja ja palautetta. Vaikka tarjoavathan palautetta myös kirjagrammaajat, -bloggaajat ja tubettajat sekä kaikki muutkin lukijat. Olen kiitollinen kaikesta saamastani palautteesta, sekä kaikista kanavista, jotka edistävät kirjojen lukemista ja herättävät keskustelua kirjoista.

Minä tietysti jännitin julkkareita ihan hirveästi. Ehkä jännitin sen takia, että ensimmäistä kertaa kyseessä oli avoin tilaisuus, jossa ei niinkään ollut kutsuvieraita, vaan kuka tahansa oli tervetullut. Mietin tuleeko paikalle ketään, tai mitä jos tuleekin ihan hirveästi väkeä, eivätkä tarjottavat riitä. Jännitin niin paljon, että päätin olla pitämättä julkkareita enää ikinä! Mutta…nooh… katsotaan nyt. Loppujen lopuksi jännittäminen oli tietysti turhaa. Vieraita tuli parikymmentä, haastattelu sujui hyvin, keskustelu soljui mielenkiintoisena ja yleisö oli ihanan aktiivisesti mukana!

Äänikirjojen myötä kirjallisuus on murroksessa. Asiat muuttuvat sellaisella vauhdilla, ettei moni pysy perässä. On myös vaikea ennustaa tulevaa. On hyvä että uusia formaatteja tulee, jotta kirjallisuus tavoittaa useampia lukijoita. Ajan myötä asiat muuttuvat, jos ei muutu mukana saattaa unohtua kokonaan. Olipa äänikirjoista mitä mieltä tahansa, on hyvä että niitä on. Itse jään jännityksellä odottamaan uusia palautteita kirjastani. Niin, ja tietysti dekkarin seuraavaa osaa, jota aika moni on jo toivonut!

Optimisuoritus

Vaivaako ylemmyyskompleksi? Ei hätää, sillä minulla on siihen oiva vastalääke. Sellainen, joka taatusti saa tavallisen tallaajan tuntemaan alemmuuskompleksia. Vastalääke on kirja nimeltä Alex (Otava, 2017), joka kertoo tuoreesta presidentistämme Alexander Stubbista. Kirjassa Alex ei tosin vielä ole presidentti, vaan ainoastaan meppi, pääministeri, triathlonisti ynnä muuta. Titteleiden lista on pitkä ja elämänkokemus kirjava ja vaiheikas. Alex on totisesti pitänyt elämässään kiirettä, eikä hän ole mennyt sieltä, missä aita on matalin. Miehessä on vähintäänkin ihailtava annos energiaa, se täytyy sanoa.

Minua kiinnostaa lukea huippuunsa motivoituneista ihmisistä. Mikä heidän draivinsa salaisuus oikein on? Alexin kohdalla se taitaa olla ihan synnynnäistä. Lapsena ja nuorena Stubb panostaa jääkiekkoon ja golfiin, myöhemmin opiskeluun, politiikkaan ja triathloniin. Alexander Stubb on henkilö. joka haluaa haastaa itseään ja kun hän tekee jotain, hän tekee sen täysillä. Kaikissa elämän tarjoilemissa tilanteissa hän on kyennyt luomaan ympärilleen ystävien verkoston. Hän myös tekee parhaansa ja ottaa kustakin tilanteesta kaiken irti. Lukiessa lähes hengästyttää. Tämä mies herää treenaamaan aamu viideltä, jotta ehtii viettää enemmän aikaa perheensä kanssa. Ministerin hommistakin ehtii tauolla käydä suhaamassa kilpapyörällä lycrat yllä ympäri pääkaupunkia. Huhhui kuinka tehokasta!

Jonkinlaisen alemmuuskompleksin kirja kuitenkin aiheuttaa. Olenhan minäkin toki saanut jotain elämässäni aikaan. Olen minäkin urheillut ja opiskellut, ja saanut muutaman ystävänkin matkan varrella. Silti mieleen muistuu myös aikoja, jolloin olen haahuillut, ollut yksinäinen ja hiukan eksyksissä. En ole tiennyt mitä haluan, tai mitä tekisin elämässäni seuraavaksi. Silti olen jotenkin elämässäni edennyt ja antanut virran kuljettaa. Se tietysti on selvää, kumpi meistä on edennyt jopa presidenttiyteen saakka, minä vai Alex. Sanottakoon että hän, joka on haahuillut vähemmän.

Motivoituneen herran minä toki presidentiksemme haluankin. En haahuilijaa, joka ei ole ihan varma siitä mitä haluaa. Uusi presidentti on ainakin pitkän kaavan kautta opiskellut, kielitaitoinen ja kansainvälinen. Arvotkin tuntuvat olevan jokseenkin kohdallaan. Itse en tosin ole kovinkaan poliittinen eläin, joten välillä kirjan kuvaus politiikan maailmasta on hiukan puuduttavaa, joskin yleissivistävää. Ihailen sitä, että monta asiaa Alex on uskaltanut tehdä eri lailla kun muut. Hän on toiminut niin kuin on hyväksi nähnyt. Respect!

Tehokkuus on kaksiteräinen miekka. On mukavaa tuntea itsensä välillä oikein tehokkaaksi, mutta tehokkuudessa piilee myös uupumisen vaara. Lieneekö Alex koskaan uupunut? Kirjassa hän kertoo väsymyksestä esimerkiksi vaalikampanjan lopussa. Poikkeukselliset energiavarastot hänellä kuitenkin on, ehkäpä osittain liikunnallisen elämäntyylin ansiosta. Tänään olin pienen hetken oman elämäni Alex. Porhalsin tehokkaana työpäivän päätteeksi salille. Niin pitkälle en sentään mene, että sekaantuisin politiikkaan, tai uhraisin yöuniani urheilun tai opiskelun tähden. Rajansa kaikella.

Photos: Sasint (Pixabay) & Maria

Syanidia ja someraivoa

Mietin pitkään kirjoittaisinko tästä aiheesta. Päätin kuitenkin kirjoittaa, sillä tavalla tai toisella aihe koskettaa meitä kaikkia. Ainakin luulisin, että suurin osa meistä kohtaa toisinaan negatiivisuutta, ilkeyttä, ehkä kateuttakin. Se ei välttämättä tule vastaan somessa vaan sen voi kohdata muuallakin: kotona, töissä, koulussa, liikenteessä. Somessa raivo tuntuu kuitenkin repeävän erityisen herkästi, ja sen voima etenee räjähtävän tulipalon lailla, hurjaa vauhtia ja todella voimakkaana. Tutkitaan sitä hiukan, ihmetellään yhdessä. Kerron teille pienen salaisuuden, minä nimittäin aiheutin someraivon!

Kun miettii muiden ilkeilyä itseä kohtaan, mieleen saattaa tulla joitain eeppisiä tapauksia, jolloin toisen ilkeys on hätkähdyttänyt. Ohhoh! En minä ainakaan tuollaista odottanut! En odottanut ainakaan sitä, että suuren kuorma-auton kuljettaja, jolla oli väistämisvelvollisuus vähät välittäisi liikennesäännöistä ja kiilaisi eteeni, näyttäen vielä perään keskimmäistä sormeaan. Mieleen tuo tapaus on kuitenkin jäänyt, ja taisipa leukani loksahtaa tuolloin ihmetyksestä auki. En myöskään odottanut muutamia hätkähdyttäviä ulostuloja, joita tietyt ihmiset ovat minulle elämässäni tarjoilleet, päästelleen hiukan höyryjä sisällään kiehuvasta syanidipadasta.

Palataan vielä siihen someraivoon. Raivo liittyy läheisesti blogin kuvaan, ja siinä näkyvään kirjaan. Olipa muuten mukava nähdä kirjani paikallisessa kirjakaupassa, kivijalka- sellaisessa! Ei nimittäin ole mitenkään itsestään selvää, että oma kirja pääsee kirjakauppaan myyntiin. Kaikkeahan voi tilata netistä, mutta yleensä kivijalkakirjakauppojen ja markettien rajattuun valikoimaan pääsevät bestsellerit ja muut kirjat joiden myyvyydestä on vahvaa näyttöä. Someraivon sain aikaiseksi postaamalla lyhyen huumoripitoisen otteen kirjastani, minnekäs muualle kuin someen. Aluksi muutama lukija tykkäsi tekstistä, ehkä peukutti ja nauroi. Jonkin ajan päästä tuli kuitenkin vihainen kommentti, ja toinenkin. Ja kolmas.

Ilmeisesti huumori ei uponnut. Aluksi vastasin ystävällisesti ja lähetin vihaajille sydämiä. Lopulta poistin postauksen. Täytyi todeta, että nyt ei mennyt kuin Strömsössä. Teinkö virhearvion vai olivatko ihmiset kohtuuttomia? Ehkä kirjan lyhyt pätkä ei auennut heille kunnolla ilman kontekstia, eli pidemmän pätkän lukemista? Mikä meni pieleen? Oma käytäntöni on se, että jos jokin toisen postauksessa ärsyttää, jätän kommentoimatta. Osallistun keskusteluun vain positiivisuudella, jos jokin ei miellytä niin ohitan sen.

Nyt seuraa kysymys, johon harmaat aivosolut pyrkivät löytämään ratkaisun. Se on: MIKSI? Silloin jos joku reagoi ilkeydellä, ainakin itse pyrin löytämään asialle loogisen selityksen. Aiheutinko minä asian? Olisi kiva saada vastaus: tämä henkilö toimii näin koska… Itseään on kuitenkin turha kiusata liikaa, sillä usein loogista selitystä ei ole. Yksi mahdollinen selitys on tietysti vanha kunnon kateus. Tämä myrkynvihreä tunne saa taatusti aikaan sellaisia fiiliksiä, että omista sanoista ja teoista tulee tulikivenkatkuisia. En todellakaan ole immuuni tälle tunteelle, sillä ainahan on heitä joilla pyyhkii itseä paremmin. Omaa luonnetta kannattaa kuitenkin kasvattaa, ja jotain ihmisen henkisestä kypsyydestä kertookin se, kuinka helposti on tunteidensa riepoteltavana, ja kuinka herkästi ikävät tunteet johtavat ikäviin tekoihin. Negistelyä kannattaa vähän tutkailla ja pohdiskella mistä omat ikävät fiilikset johtuvat. Omaa kateutta ja katkeruutta kannattaa haastaa.

Kaivellaan kateutta hiukan lisää. Kelle olemme tyypillisesti kateellisia? Sellaiselleko henkilölle, jolle pyyhkii älyttömän hyvin, sanotaan nyt vaikka Taylor Swiftille tai Sanna Marinille? Siinäpä kaksi itseäni nuorempaa, nätimpää, rikkaampaa ja suositumpaa leidiä. Vai onko helpompaa kadehtia henkilöä, jonka ehkä tunnen? Jotakuta, jonka kanssa olemme olleet vaikkapa samassa koulussa tai työpaikassa, mutta joka on onnistunut sittemmin saavuttamaan asioita, joita minä en ole? Kateutta ei kannata päästää liian helpolla. Sen sijaan tuo tunne voi jopa motivoida. Vielä minäkin saavutan jotain! Totuushan on se, että aika harva meistä saa asioita ilmaiseksi, ja todennäköisesti kateuden kohde on tehnyt hirmuisesti duunia saavuttaakseen jotain, mitä ikinä se sitten onkaan. Itseltään kannattaa kysyä kuinka paljon on valmis panostamaan asioihin, jotta kehitystä voi tapahtua. Anna kateutesi kohteelle sydän ja peukku, eikä mikään myöskään estä kysymästä: miten sinä tuon oikein teit?

Kannattaa hyväksyä, ettei selitystä ilkeydelle ja pahuudelle aina ole. Ei ole loogista selitystä Venäjän hyökkäyssodalle Ukrainassa, ei selitystä maailman epäreiluudelle, sillä epäreiluuttahan riittää. Miksi naapurin jouluvalot hohtavat kirkkaammin kuin omat? Miksi oma terveys petti? Miksi toisen lähtökohdat ovat paremmat kuin itsellä? Maailma ei ole täydellinen. Sitä en ole myöskään minä itse eikä oma elämäni. Ilkeilijöitä ja vihaajia tulee väkisinkin aina joskus vastaan. Oma lähipiiri kannattaa rakentaa kuitenkin sellaiseksi, että saa olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka lisäävät omia energiavarastoja sen sijaan että toimisivat energiavampyyreinä. Hyville ihmisille on helppo avautua jos kohtaa ilkeyttä, ja onneksi ystävät tukevat. Osaavat sanoa, ettei tuo johdu sinusta vaan toinen teki nyt väärin.

Someraivoa ihmetellessä muistuu mieleen vanha viisaus koskien mielipiteitä ja persläpiä. Jokaisella sellaiset on, ja molemmat myös tuntuvat löytävän tiensä esimerkiksi nettikeskusteluihin. Totuus niistä kuitenkin löytyy harvoin. Mietipä mistä muualta löytyy yhtä monta asiantuntijaa ja erikoislääkäriä, kuin minkä tahansa keskustelun kommenteista? Tekisitkö päätöksiä vaikkapa terveyttäsi koskien näiden “asiantuntijoiden” ehdotusten pohjalta? Jokin kumma vimma, digitaalinen liskoaivo, pistää meidät lisäämään soppaan oman pers… siis mielipiteemme. Ja toisaalta, onhan riidankylväminen ja ilkeiden kommenttien viljely myös trollien viihdettä. Siksi someraivo ja ehkä moni muukin raivo kannattaa jättää ihan omaan arvoonsa. Ainakaan ei kannata alentua sen tasolle. Haters gonna hate.

Vanha viisaus sanoo, ettei kynttiläänsä kannata polttaa vakan alla. Älä siis anna ilkeilijöiden himmentää tähtesi loistoa, vaan anna mennä, you got this!

Laitetaan vielä lopuksi kuva iloisesta ihmisestä, joka on juuri löytänyt oman kirjansa kirjakaupasta. Jihuu! :)

Photos: Maria Burrow

Kirjailijan kolme urakkaa

Olen tullut siihen tulokseen, että mikäli kirjoittaja haluaa kirjailijaksi, eli oman kirjansa julki, hänen työhönsä liittyy kolme kohtuullisen työlästä urakkaa. Tiettyjä poikkeuksia toki löytyy, jos nimittäin sattuu olemaan jo valmiiksi nimekäs kirjailija tai muu nimekäs henkilö. Tai mikäli haluaa tehdä kirjan, jota kukaan ei koskaan lue. Jos kuitenkin lähdetään liikkeelle siitä olettamuksesta, että kirjoittaja on kaltaiseni tuntematon nobody, ja että hän haluaa saada aikaiseksi jotain, jota muut lukevat, hän käy todennäköisesti läpi kolme uurastusta vaativaa urakkaa. Tässä ne ovat: 1. kirjan kirjoittaminen, 2. kustantajan löytäminen ja 3. kirjan markkinointi.

1. Kirjan kirjoittaminen

Ensimmäinen, eikä suinkaan vähäpätöisin urakka, on saada aikaan tekstiä, jota muut sitten saavat lukemisen kautta nautiskella. Tai kuuntelemisen, sillä ovathan äänikirjat alati kasvava trendi. Nautiskelustakin voidaan olla montaa mieltä, sekä “saamisesta” nimittäin joissain tapauksissa “pakottaminen” saattaa olla parempi ilmaisu, jos esimerkiksi satut olemaan sukulaiseni. Oli miten oli, jotta kirjailija olisi kirjailija, tai kirjoittaja kirjoittaja, on hänen ensin kirjoitettava jotain. Urakka voi kestää, sanotaan nyt vaikka vuodesta moneen kymmeneen vuoteen. Pitäisi keksiä aihe ja olisi hyvä tietää myöskin kirjan genre. Pitäisi olla jotain sanottavaa. Ensin pitää päästä yli tyhjän paperin kammosta, ja jos on onni myöten kirja alkaa jossain vaiheessa lähes kirjoittaa itseään. Sitten kun sopiva flow löytyy. Ja kannattaakin kirjoittaa hyvä kirja, sen saa nimittäin itse lukea editointivaiheessa läpi ainakin 75 kertaa. Oma tekele täytyy lukea ja editoida läpi ainakin niin monta kierrosta, että jos käsikirjoitus joskus näkee päivänvalon kirjan muodossa, ei sitä tee mieli lukea läpi enää yhtään kertaa. Sitä paitsi silloinhan sieltä todennäköisesti löytyy virheitä, jotka jostain syystä ovat jääneet huomaamatta 75 editointikierroksen aikana.

2. Kustantajan löytäminen

Kun käsikirjoitus on valmis, seuraava steppi on löytää sille kustantaja. Yksi vaihtoehto on toki tehdä omakustanne, mutta tämä vaihtoehto verottaa jo valmiiksi köyhän kirjailijan lompakkoa enemmän kuin täyskustanne, jossa joku muu maksaa yleensä viulut. Onhan kaupallisella kustantajalla ja ihka oikealla kustannussopimuksella toki muutenkin oma hohtonsa. Kannattaa rohkeasti googlailla millaisia kustantajia Suomessa on. Jotkut nettisivut pitävät niistä listoja, mutta nämä listat myös elävät sitä mukaa kun uusia kustantajia ilmestyy kirjaskeneen ja toisia väistyy uusien tieltä pois. Omaa kässäriä ei kannata lähettää ihan mihin tahansa, vaan on hyvä selvittää mistä genreistä kukin kustantaja on kiinnostunut. Kannattaa lähestyä monta kustantajaa yhtä aikaa, sillä vastausta, jos sellaisen sattuu saamaan, saa yleensä odotella pitkään ja hartaasti. Jos vastausta ei tule puolen vuoden sisään, voi kustantajaa lähestyä uudelleen ja tiedustella kohteliaasti onko omaan kässäriin jo ehditty tutustua. Kustantajan löytämiseen ja kustannussopimuksen saamiseen saa todellakin kulutettua aikaa ja vaivaa. Siksi se on ihan oma urakkansa.

3. Kirjan markkinointi

Jos kuuluu siihen yhteen prosenttiin (vai peräti yhteen tuhannesta?) joka saa käsikirjoitukselleen kustannussopimuksen, on aika onnitella itseään! Hengähtää hiukan, ehkä juoda lasi samppanjaa. Ei liian kallista kuitenkaan, sillä kustannussopimus ei suinkaan takaa sitä, että rahahanat aukeaisivat. Oman kirjan näkyvyyteen on kuitenkin mahdollista vaikuttaa itse. Toivottavaa toki on, että kustantaja tekee oman osuutensa kirjan markkinoinnista, mutta kirjaa kannattaa markkinoida myös itse. Homma ei suinkaan mene siten, että suuri nero näpyttelee kirjaa omassa kammiossaan, ja jotkut muut huolehtivat lopusta. Ehei. Oman kirjan markkinointi on hyvä aloittaa jo ennen sen julkistamista. Kirjasta kannattaa kertoa muille omilla some-kanavilla. Kannattaa myös tiedottaa kirjasta eri medioihin, kirjastoihin, kirjabloggareille, kirjagrammaajille, podcasteihin… Markkinointikanavia on nykyään paljon, eikä omaa yritteliäisyyttä kannata tukahduttaa häpeään tai laiskuuteen. Pohdimme muutama viikko sitten erään ystäväni kanssa kirjani julkkareissa miten omaa itseään, osaamistaan ja tuotettaan kannattaa myydä ja markkinoida. Asia oli meille molemmille sikäli ajankohtainen, että itse halusin markkinoida kirjaani, ja ystäväni puuhasteli uuden yrityksen kimpussa. Hänen vinkkinsä minulle oli Arnold Schwarzeneggerin sanat, joista me kaikki voimme halutessamme ottaa oppia: myy, myy, myy! Eikä Arska tarkoita mitään Pikku Myytä, vaan isoa myyntiä siitä murehtimatta, mitä joku mahtaa asiasta jossain ajatella.

Oletko samaa mieltä vai eri mieltä? Kuulen mielelläni ajatuksistasi! :)

Photo: Maria Burrow

Kahden kirjan tarina

Nyt eletään jännittäviä ja mukavia aikoja, sillä minulta ilmestyy pian kaksi kirjaa, noin viiden kuukauden välein toisistaan. Parin viikon kuluessa ilmestyy tietokirja Kaikesta huolimatta, meille tulee vauva - tarinoita elämän synnystä ja vanhemmuudesta (Momentum kirjat, 2023), jota voi käydä katselmoimassa ja ennakkotilaamassa täällä. Huhtikuussa 2024 ilmestyy hiukan erilainen kirja, nimittäin dekkari nimeltä Rosholmin murhat (Lind & Co. Finland). Dekkari tulee kuunneltavaksi ainakin BookBeatiin ja Storyteliin, ja takakansitekstin pääsee lukemaan etukäteen täältä. Kuinka tässä sattui niin, että kirjoja tulee näin tiuhaa tahtia? Olenko kirjoittanut viime aikoina yötä päivää? En ole. Mutta avataanpa asiaa hiukan. By the way, tämän blogin kuva sopisi hyvin dekkarin maisemaksi!

Itse asiassa kirjoitin valtaosan dekkaristani jo kahdeksan vuotta sitten. Siihen aikaan olin kuitenkin vasta “wannabe” -kirjailija. Vaikka kovasti halusin saada dekkarini julki, en ehkä osannut tehdä siinä vaiheessa kaikkea voitavaani sen eteen. Lähetin käsikirjoituksen kyllä muutamalle kustantajalle, mutta sitten homma jotenkin jäi. Ehkä elämä tuli eteen. Enhän minä edes tiennyt oliko tekstistä mihinkään. Ehkä kirjoittelu unohtui kokonaan joksikin aikaa. Oli miten oli, muutamia vuosia myöhemmin keksin kirjoittaa tietokirjan Mindfulnesseläin (Basam Books, 2021), joka suureksi ihmetyksekseni sai kustannussopimuksen.

Kun olin saanut yhden kirjan julki, halusin tietysti jatkaa samalla linjalla. Jostain syystä minua vaivasi tuohon aikaan outo ja täysin epälooginen tunne: lapsenkaipuu. Itse asiassa se sai aikaan niin valtavan määrän ajatuksia ja kysymyksiä, että arvelin niitä riittävän kokonaiseen kirjaan. Ja niinhän siinä kävi, että ajatuksia oli kirjaksi asti. Jossain vaiheessa kärsiessäni ensin vauvakuumeesta, ja sen jälkeen raskauden aiheuttamista lukemattomista ja varsin epäinhimillisistä vaivoista, heräsi ajatus, että ehkä kirjaan voisi tulla muitakin näkökulmia kuin omani - sillä onhan se varsin subjektiivinen ja kapea. Olen kokenut odotusajan ja vanhemmuuden vain yhdestä näkövinkkelistä, omastani. Ehkä myös jatkuva oman navan tuijottaminen alkoi jossain määrin kyllästyttää. Idea oli mitä mainioin, sillä valmiissa opuksessa on nyt peräti seitsemäntoista vieraskynäilijän tarinaa. Ne ehdottomasti elävöittävät kokonaisuutta, tehden kirjasta aivan omanlaisensa. Olen lopputulokseen tyytyväinen!

Alkukesästä matkustin Helsinkiin, jossa kirjoitin kustannussopimuksen “vauvakirjalleni”. Jonkin verran sai tekstiä vielä editoida, mutta samalla aloin pohtia mitä tekisin seuraavaksi. Olisiko fiktion vuoro, sillä olinhan jo kaivellut oman elämäni likasankoja aivan riittämiin. Muistin myös “dekkarintekeleeni”. Ehkä sen voisi lukaista läpi ja katsoa olisiko siitä mihinkään. Yllätyin positiivisesti tekelettä lukiessani. Paitsi että olin unohtanut kuka on murhaaja, oli teksti parempi kuin muistin. Päätin tehdä käsikirjoitukseen kuitenkin pari muutosta. Ensinnäkin siirsin kirjan tapahtumat oikeasti olemassa olevalta saarelta itse keksitylle fiktiiviselle saarelle. Siellähän mikä vain on mahdollista! Lisäksi lisäsin juoneen muutamia pikku twistejä. Päätin myös että dekkarini näkisi päivänvalon tavalla tai toisella, vaikka omakustanteena jos ei muuten. Omakustannepalveluja on nykyisin useita mistä valita, eli tavallaan kirjailijaksi ryhtyminen on mahdollista kenelle tahansa. Toki omakustanne vaatii vaivan lisäksi myös hiukan rahallista panosta, mutta antaahan se kuitenkin mahdollisuuden saada oma tuotos lukijoiden saataville.

Tällä kierroksella kuitenkin onnisti. Jos jotain, niin tämä todistaa sen, että joskus on hyvä kaivella pölyttynyt pöytälaatikkokässäri esiin, ja kokeilla onneaan uudemman kerran. Kustannussopimus tuli nyt ensisijaisesti e-kirjalle ja äänikirjalle. Paperiversio tulee myös, mutta kustantamo Lind & Co tekee erityisesti äänikirjoja. Ajatus on mieluisa, sillä tietokirjoistani ei toistaiseksi ole äänikirjaa. Käsikirjoitus on nyt viimeistelty, ja pian ihan oikea näyttelijä lukee sen kirjaksi! Graafikko on myös suunnitellut kannen joka on huikean hieno ja kuvastaa hyvin maisemaa, johon olen kirjan tapahtumat kuvitellut. Kirjan takakannessa luvataan, että kyseessä on dekkarisarjan ensimmäinen osa, joten mitä ilmeisimmin jatkoa seuraa! Lopuksi heitän haasteen odottamaan huhtikuuta 2024: arvaatko sinä kuka on murhaaja?

Photo: Maria Burrow

Häpeäkynnys

Suursiivouksen sijaan tein tänään piensiivouksen. Otin imurin ja imuroin pahimmat villakoirat sun muut muruset lattialta, jotteivat ne päädy siellä möyrivän vauvan suuhun. Muutoin annoin kaiken rösöttää. Voisin tuntea kotihäpeää. Sitä voi tuntea rumasta ja suttuisesta kodista. Ehkä joskus ihan vähän tunnenkin, muttei tämä suinkaan ole häpeistä pahin. Häpeälajeja on muitakin. On kehohäpeää, ja vaikkapa tekstihäpeää. Hävetähän voi oikeastaan mitä vain. Otetaan käsittelyyn kuitenkin tekstihäpeä, jonka yli valehtelen itselleni päässeeni. Niin, julkaisukynnys ei ole ainoa kynnys, jonka kirjailija joutuu ylittämään.

Olen kirjoittanut häpeästä ennenkin, esimerkiksi 2021 julkaistussa tietokirjassani Mindfulnesseläin. Palaan nyt tähän samaan aiheeseen, joka on tuiki tavallinen, suorastaan inhimillinen. Siitäkin huolimatta harva saattaa myöntää mikä heitä hävettää, koska häpeä ja häpeily tyypillisesti hävettävät. Tekstihäpeää voi tuntea kuka tahansa joka tuottaa jonkinlaista tekstiä. Se lienee tuttua ainakin kirjailijoille, tai kelle tahansa kirjoittajalle. Pahimmassa tapauksessa oma teksti voi hävettää niin paljon, että hyväkin teksti jää niin sanottuun pöytälaatikkoon, eikä pääse muiden luettavaksi. Pöytälaatikon moderni muoto lienee tosin jokin pilvipalvelu. Harva kirjoittaja haaveilee pöytälaatikkoon (tai pilveen) sulkeutumisesta, sillä tarinathan on tehty kerrottaviksi.

Aina toisinaan väitän tosiaan itselleni astuneeni häpeäkynnyksen yli. Jättäneeni häpeän kauas taakseni, sillä pakkohan minun on. En voi muuten tehdä tätä. Kirjoitan kirjoja ja tätä blogia, paitsi itselleni ja koska tykkään kirjoittaa, myös muille. Ei häpeily auta asiaa millään tavalla. Oma teksti on kuitenkin henkilökohtainen. Se on kuin oma lapsi. Jossain vaiheessa se lähetetään maailmalle ja kauhulla odotetaan miten se pärjää. Laitetaan kädet silmien eteen, ja kurkataan varovasti jostain raosta. Apua, mitähän “lapselleni” nyt kuuluu? Miten se jaksaa, kuka siitä on kiinnostunut? Onko kukaan?

Olen kirjoittanut kaksi todella henkilökohtaista tietokirjaa, yhden kaksi vuotta sitten ja toisen, joka julkaistaan ihan kohta. Olen vuodattanut kirjoihin sydänvereni, puhunut rehellisesti omista tunteista, epäonnistumisista, vajavaisuudesta. Tämä on toki valinta. Itse valitsen mitä tekstissäni kerron ja mitä en. Vaikka kirjassa ei edes kertoisi mitään itsestään, se olisi puhdasta fiktiota, teksti on silti oma. Sen on tuottanut itse, joten sitä voi hävetä yhtä paljon kuin itsestä kertovaa tekstiäkin. Pahin jännitys (ja häpeä?) ajoittuu yleensä siihen kun teksti on joko juuri julkaistu, tai se julkaistaan ihan kohta. Vaikka väitän itselleni, etten häpeä, jostain se pieni “höh” tai “argh” aina nostaa päätään. Silti kiusaan itseäni ja jatkan jääräpäisesti kirjoittamista.

Omat vanhat tekstit saattavat hävettää. Ajan myötä omat ajatukset ja mielipiteet muuttuvat, minkä myötä omat vanhat raapustukset alkavat tuntua hölmöiltä. Harva kirjailija viettää aikaansa omaa aiempaa tuotantoaan pläräten, ellei sitten joudu tarkistamaan jotain kirjasarjan aiemmasta osasta, jotteivat asiat jatko-osassa riitelisi kovin pahasti. Moni näyttelijä sanoo, ettei katso omia vanhoja leffoja. Ymmärrän tämän ihan täysin. Nehän ovat vanhoja projekteja. Tuskin kukaan töissäkään käy läpi vanhoja projekteja, kun yleensä käsillä on uusia joihin käyttää aikansa ja energiansa.

Ollapa ihminen, joka ei häpeä yhtään mitään. Vai ollako sittenkään? Ehkä ihan pieni häpeä ei ole pahasta. Jos kuitenkin ajettelisi, että kaikki omat tekemiset eivät voi ihan pieleen mennä. Ehkä minä vedän kuitenkin pääpiirteittäin ihan hyvin? Häpeän sitten vaikka sitä 10% määrää tekemisistäni, jotka menivät huonosti, jopa nolosti.

Photo: Maria Burrow

www.minunriippumattoni.fi

Kesämietteitä

Moni on lukenut järkytyksen vallassa Euroopassa riehuvista metsäpaloista. Miettinyt ehkä (lento)matkailun mielekkyyttä, sekä ylipäänsä loman viettoa jossain, missä on vaarallisen kuuma. Ei näiltä ajatuksilta voi välttyä. Tällaisia uutisia lukiessa ei juurikaan haittaa, että pieni vauva estää kauas matkustamisen, tai vähintäänkin hankaloittaa sitä sen verran, ettei tee mieli muualle. Tänä kesänä kesämökki kelpaa matkakohteeksi oikein hyvin, ja riittävästi jännitystä elämään tarjoaa vaikkapa päiväretki Turkansaareen, jonka ulkoilmamuseossa pääsee astumaan suoraan menneeseen aikaan. Vauvan uinaillessa vaunuissa, on kiva kävellä kiireettä entisaikojen miljöön läpi. Hetkeksi aika tuntuu pysähtyneen. Turkansaaresta on otettu yllä oleva kuvakin, jossa näkyy vanhanaikainen toimistohuone, tai ehkäpä kirjailijan unelmahuone. Etelä-Euroopan helteessä kärvistelyä mieluummin kävelen vaunujen kanssa halki Turkansaaren viileän satumetsän (alla oleva kuva).

Suomen helteet riittävät minulle. Niissäkin on kestämistä ihan tarpeeksi, liian kuumassa tunnen sulavani kuin lumiukko. Yksi kesän minulle tarjoilemista haasteista on riittävä nesteytys. Minä en nimittäin juurikaan tunne janoa, enkä muista juoda. Siitä voi muodostua imettävälle äidille melkoinen ongelma. Nestehukkaan havahtuu vasta sitten, kun päätä on särkenyt monta päivää. Ja kun sen lisäksi muutkin kuivuuteen viittaavat oireet saavat lopuksi pienen lampun syttymään kivistävän pään yläpuolella. Nyt tarvitaan nestettä ja paljon!

Onneksi ongelmaan on ratkaisu, nimittäin kännykän sovellus joka muistuttaa juomaan. Sovellus auttaa muistamaan monta kertaa päivässä, että on aika juoda lasi vettä. Sovelluksen tuomasta avusta huolimatta tuntuu, että riittävä veden juominen käy kokopäivätyöstä. Helteellä vesipulloon kannattaa laittaa veden sekaan hiukan suolaa ja sokeria. Löytyypä kaupasta myös erilaisia nesteytysjuomia, jotka auttavat pitämään kehon elektrolyytit sopivassa tasapainossa. Huomaan kuinka päänsärky väistyy juotuani nesteitä parin päivän ajan oikein urakalla.

Vedenjuonnista kirjoitetaan aina silloin tällöin mediassa. Joku lääkäri on kertonut olevansa sitä mieltä, että vedenjuonti on trendi-ilmiö. Humpuukia. Että ihminen kyllä saa riittävästi vettä kun juo sitä aina silloin kun on jano. Jano sanelee milloin pitää juoda. En ole samaa mieltä, minä kun en nimittäin juurikaan tunne janoa. Lienenkö ainoa? Toki vettä on mahdollista juoda liikaakin, mutta ainakaan omalla kohdallani se tuskin on sen kummemmin uhka kuin mahdollisuuskaan. Olenko nyt kuitenkin vesisovelluksikseni ja juomapulloineni trendien huipulla?

Palataan vielä hetkeksi vanhaan aikaan. Mieti, miltä tuntuisi käydä vanhassa kyläkaupassa. Tavarat olisivat kaikki siististi myyntitiskin takana olevalla hyllyllä. Myyjä poimisi ostokset hyllyiltä asiakkaan toiveiden mukaan, ja punnitsisi ne tarvittaessa myymälän vaa’alla. Nykyisin ollaan toisessa ääripäässä. Asiakas voi maksaa ostoksensa itsepalvelukassalla, tai ottaa skannerin mukaan kauppaan, jolla ostosten viivakoodit skannataan jo kaupassa kierrellessä. Tuotteet voi myös tilata kätevästi netistä ja noutaa ne pakettiautomaatista. Kumpi on parempi? Vanhanajan kyläkaupassa on jotain sangen idyllistä ja ihmisen tarjoamassa asiakaspalvelussa jotain lämmittävän henkilökohtaista, mutta hoidanko sittenkin mieluummin ostokseni mahdollisimman itsenäisesti?

Photos: Maria Burrow

Turhaakin turhempi konditionaali

Turhaakin turhempi konditionaali. Mikä se on? Kerron sen heti kättelyssä - se on “pitäisi”. Tämä konditionaali saa aikaan paitsi pahaa mieltä, myös karvaan pettymyksen tätä sangen epätäydellistä maailmaa kohtaan.

“Pitäisi” saa meidät tuntemaan itsemme täysiksi nahjuksiksi, sillä emmehän saa tehtyä juuri mitään - asioita, joita meidän “pitäisi” tehdä. Lista on nimittäin loputon. Pitäisi vähän siivota, käydä kaupassa, tyhjentää tiskikone, ja niin edelleen. Tulevaisuudessa on runsaasti asioita, jotka tulisi tehdä. Kuten moni hyvin tietää, työ ei tekemällä lopu. Kannattaa siis vaihtaa tuo kauhea konditionaali lempeään keskeneräisyyden sietoon.

Seuraava pettymys on oma itsemme, joka hänkin on varsin epätäydellinen. "Pitäisihän” minunkin olla hoikempi, fiksumpi, iloisempi ja ahkerampi. Mutta kun en ole. Missähän mahtaa olla se täydellinen ihminen ja täydellinen maailma, jossa kaikki on niin hyvin, ettei koko “isi” puuttuu? Tämä tapaluokkahan ilmaisee mahdollisuutta, joka suurella todennäköisyydellä jää käyttämättä.

Itsemme, sekä koko maailman lisäksi, voimme olla pettyneitä myös läheisiimme. Kun sanaa “pitäisi” soveltaa heihin, on ehdottomasti luvassa uusia pettymyksiä. Esimerkiksi: miehen “pitäisi” tuoda edes joskus kukkia! Ja “pitäisihän” tuon ikäisen lapsen jo osata asiat A ja B. Työnantajan “pitäisi” maksaa enemmän palkkaa ja antaa paremmat edut. Entäpä omat ystävät sitten? Kyllähän heidänkin “pitäisi” muistaa merkkipäivänä ja olla useammin yhteyksissä! Kun omat standardit pitää riittävän korkealla, voi olla varma, ettei kukaan yllä hyväksyttävälle tasolle.

Kesä on aikaa, jolloin turha konditionaali on hyvä unohtaa kokonaan. Toisin kuin aiempina kesinä, olen tällä kertaa osannut niin tehdä. Myönnän, että kesällä on joskus iskenyt FOMO. Tunne siitä, että nyt pitäisi käydä paikoissa, nähdä ihmisiä, tehdä mahdollisimman paljon. Onneksi minulla on nyt elämässäni tärkeä ihminen muistuttamassa, että vähemmän on enemmän. 3 kk ikäinen vauva on tyytyväinen kotoiluun ja omalla kesämökillä oleskeluun. Hyvään kesään ei muuta tarvita! Onni löytyy yksinkertaisista asioista, pienistä arkisista hetkistä.

Ehkä jo ymmärsit pointin? Omat kohtuuttomat odotukset kannattaa heittää romukoppaan. Ja tämä ei muuten ole asia, joka vain “pitäisi” tehdä. Se pitää tehdä! Kannattaa myös miettiä kenen oletettua päämäärää silloin toteuttaa, mun aivot sanovat “pitäisi”. Omaa vai muiden?

Ihanaa kesää! Muistathan välillä ihan vaan olla :)

Photo: Belinda Fewings (Unsplash)

Tunteita ja tunnesäätelyä

Eräänä iltana laitan pari kuukautta vanhan vauvani sitteriin istumaan ja alan täyttää tiskikonetta. Täysin odottamattomasti otteeni herpaantuu, ja tipautan lattialle voiveitsen. Veitsi kolahtaa lattiaan aiheuttaen yllättävän suuren äänen, johon vauva reagoi valtavalla säikähdyksellä ja vuolaalla itkulla. Pienokainen ei meinaa rauhoittua millään, ja itkua kestää ainakin vartin verran.

Vähän tunnesäätelyä kehiin, kaveri! Kyllä tästäkin selvitään!

Pienen vauvan tunnesäätelytaidot ovat kuitenkin vielä vähäiset, jopa olemattomat. On vanhemman tehtävä rauhoittaa häntä. Näyttää, että niinkin traumatisoivasta tapauksesta kuin aterimen putoamisesta lattialle on mahdollista selvitä, ja jatkaa elämässä eteenpäin. On vanhemman tehtävä opettaa lapselle tunnesäätelytaitoja, joista hyötyy niin lapsi kuin aikuinenkin.

Tunteet ovat paitsi biologinen tila, myös viesti siitä, onko jokin asia esimerkiksi pelottava, mieluisa tai kivulias. Tunteet viestivät jotain sekä itselle että muille. Eläimet vaistoavat toisen eläimen pelon ja osaavat olla itsekin varuillaan. Vanhemmat puolestaan tulkitsevat vauvan tunteita kuten väsymystä ja nälkää, kun vauva ei vielä osaa itse sanoittaa tunteitaan. Isompi lapsi ja aikuinen eroavat vauvasta ja eläimestä juuri siinä, että he pystyvät sanoittamaan tunteensa ja ajatuksensa. Tietoinen kokemus syntyy juuri siitä, että se on mahdollista ilmaista sanallisesti. Tietoinen minuus puolestaan rakentuu lapsen kasvaessa vuorovaikutuksen myötä. 

Mietitään hetki tarkemmin asioihin reagoimista. Tunteet liittyvät vahvasti tapaamme reagoida. Tapahtuu jokin asia, jonka havaitsemme. Tämän seurauksena reagoimme, toimimme tai vähintään muodostamme ajatuksia tapahtuneen perusteella. Tässä kohtaa suosittelen pysähtymään hetkeksi, ja pohtimaan asiaa tarkasti, sillä se, kuinka reagoit ja toimit, määrittelee pitkälti koko elämäsi! Ajatellaan tilannetta, että kävelet kadulla ja kompastut. Kaadut maahan ja loukkaat jalkasi. Tapahtuu kaksi asiaa: 

1: Loukkaannut fyysisesti. Ehkä polveen tulee mustelma.

2: Huomaat mitä tapahtui ja reagoit tapahtuneeseen. Tapahtuneen seurauksena alkaa jonkin asteinen sisäinen myllerrys. Tämä voi vaihdella kylmän viileästä rauhallisuudesta valtavaan surkutteluun, raivoon tai uhriutumiseen, joka peittoaa dramaattisuudessaan jopa fyysisen loukkaantumisen.

Sillä, kuinka reagoimme ja toimimme on valtava merkitys. Olisi tietysti hienoa, jos osaisi aina reagoida asioihin kuin viilipytty. Tunneskaala pysyisi rauhallisen tyytyväisenä, eivätkä ikävätkään asiat juuri hetkauttaisi. Erilaisiin sattumuksiin reagoisi lähinnä niin, että oma toiminta sen jälkeen johtaisi hyviin ja hyödyllisiin asioihin. Mutta eihän se näin mene. Voi tuntua siltä, että omiin tunteisiin on hyvin hankala vaikuttaa. Itse tunnetta voikin olla vaikeaa muuttaa. Sen sijaan olosuhteisiin ja toimintaan pystyy itse vaikuttamaan. Jos esimerkiksi tuntee itsensä väsyneeksi, kannattaa levätä. Näläntunteeseen auttaa syöminen, stressiin ja ahdistukseen raitis ilma ja liikunta, suruun lohdutus ja kosketus. On hyvä muistaa että:

• Tunteita ei voi valita, mutta

• Ajatuksiin voi vaikuttaa, ja

• Toiminnasta voi päättää itse

Onko mahdollista keskittyä kokemaan vaikeakin asia, kipu tai tapahtuma ilman ylimääräisiä ajatuksia ja tulkintoja? Itseltään voi ainakin kysyä, millainen on oma analyyttinen mieli. Osaako se tarkastella asioita objektiivisesti, vai onko sillä taipumusta analysoida asioita johonkin tiettyyn suuntaan? 

Omia tunteita ja kehon reaktioita tunteisiin on vaikea ennustaa. On myös vaikea tietää kuinka reagoi täysin odottamattomassa tilanteessa. Kuvittele tilanne, jossa kuulet täysin odottamattoman uutisen. Tuskin pysähdyt pohtimaan ensin kuinka aiot reagoida kuulemaasi uutiseen. Tunne ja reaktio tulevat täysin automaattisesti. Uutinen voi aiheuttaa voimakkaankin tunteen. Joskus oma reaktio saattaa myös olla jotain aivan muuta kuin voisi kuvitella.

Kävin lukiota kun ukkini kuoli. Surin rakasta ukkia ja itkeskelin vuolaasti. Muistan vuodattaneeni kyyneleitä kesken lukion matematiikan tunnin. Laskut taisivat silloin jäädä laskematta. Ukki ja mummu olivat vuosikymmeniä yhdessä, joten mummun poismeno vain muutamaa kuukautta ukin jälkeen ei varsinaisesti yllättänyt. Mutta oma reaktio uutiseen sen sijaan yllätti, sillä itkemisen sijasta aloin nauraa. Ei asiassa totisesti mitään hassua ollut, mutta jostain syystä reaktioni uutiseen tuli ulos nauruna. Kyseessä oli harvinainen, muttei tavaton reaktio: uutinen laukaisi voimakkaan muutoksen vireystilassa, eräänlaisen kehon puolustureaktion, ja tunnesysteemit menivät hetkellisesti sekaisin. Samalla tavalla iloinen asia voi toisinaan alkaa itkettää. Vaikka ehkeivät iloisen asian aiheuttamat liikutuksen kyyneleet kovin tavattomia ole.

Entäpä sitten toimiminen yllättävässä tilanteessa? Haluaisin mielelläni olla ihminen, joka ei jää toimettomaksi tilanteessa, jossa joku tarvitsee apua. Tätä tarkoitusta varten olen osallistunut ensiapu- ja alkusammutuskoulutuksiin. Samalla tiedostan, että omaa reaktiota ja toimintaa haastavassa tilanteessa on vaikea ennustaa. Entä jos jäädyn totaalisesti? Itseään tulisi siedättää ja harjoittaa tilanteisiin säännöllisesti, jotta taidot ja toimintakyky pysyvät ajantasaisina. Mutta mistäpä maallikkona haalimaan onnettomuuksia, jos oma työnkuva ei liity päivittäiseen pelastustoimintaan? Koskaan ei voi kuitenkaan tietää milloin tarjoutuu yhtäkkinen tilanne toimia.

Menneenä kesänä pääsin testaamaan toimintakykyäni käytännössä. Huomasin autolla ajaessani pyörätien laidalla tilanteen, jossa kaikki ei näyttänyt olevan kunnossa. Jotain ikävää oli selvästi tapahtunut, jonkinlainen onnettomuus. Pysähdyin kyselemään maassa istuvien nuorien vointia, ja selvisi, että vastakkaisista suunnista tulleet pyöräilijät olivat törmänneet toisiinsa kovassa vauhdissa. Kypäriä ei ikävä kyllä ollut käytetty. Yksi loukkaantuneista valitti selkää ja päätä. Hän vaikutti sekavalta eikä tuntunut muistavan mitä tapahtui. Ja miten toimin minä?

Kun toisen ihmisen hätä on silminnähtävä, hätääntyy helposti itsekin. Samalla pitäisi yrittää toimia rauhallisesti ja tuoda tilanteeseen rauhan tuntua. Oman mielen hätääntyessä mielestä kaikkoavat kaikki asiat, mitä ensiapukurssilla on käyty läpi. Ambulanssi oli jo matkalla onnettomuuspaikalle, mutta sillä tuntui kestävän. Tarjosin loukkaantuneelle vettä ja paperia haavojen pyyhkimiseen. Arvelin hänen olevan shokissa, mutta mitä silloin tulikaan tehdä? Onneksi mieleni toimi sen verran, että älysin etsiä vastausta Googlesta, josta sain selville miten shokissa olevan henkilön kanssa tulee toimia. Ai ei vettä, okei Google. Aikanaan ambulanssi saapui hakemaan potilaat sairaalaan. Myöhemmin sain kuulla, ettei suurempia vammoja tullut. Itse puolestani päätin osallistua uudestaan ensiapukurssille heti ensi tilaisuuden tullen.

Joskus omilla tunteilla on valtava perhosvaikutus. Pieni tapahtuma voi laukaista valtavan sisäisen myllerryksen. Toisena ääripäänä voidaan ajatella robottia, kuten esimerkiksi terminaattoria, joka jatkaa tehtäväänsä tunteilematta kunnes viimeisenkin virtapiirin toiminta lakkaa. Kenenkään ei tarvitse olla robotti, mutta kannattaa pohtia kuinka suuren vallan antaa omille tunteille ja haitallisille uskomuksille. Tunnetaidot liittyvät siihen, että osaa tunnistaa tunteet, niin omat kuin muidenkin. Tunneäly huomioi toisen tunteet ja vastaa niihin empaattisesti. 

Tunnesäätely tarkoittaa kykyä havainnoida, ilmaista ja säädellä omia tunnetiloja. Taito säädellä tunteita kehittyy lapsuuden temperamentin ja kasvuympäristön yhteisvaikutuksesta. Tunnesäätely on opittava taito. Kaikilla meillä on toimivaa ja toimimatonta tunnesäätelyä. Vaikka itse tunteita voi olla vaikea torjua tai muuttaa, niitä voi opetella lieventämään, kanavoimaan ja ennakoimaan.

Photo: Alexas Photos (Pixabay)

Merkityksellisyyden ytimessä

En miettinyt blogini nimeä ‘Merkityksellistä elämää metsästämässä’ kauhean pitkään. Lähinnä halusin nimen joka kokoaa yhteen itselleni merkityksellisiä teemoja kuten hyvinvointi ja kirjoittaminen. Asioita, jotka tuovat onnea ja tyytyväisyyttä. Sanotaan, että merkityksellinen elämä on onnellista elämää. Ja että onnen tavoittelun sijaan kannattaa tavoitella sitä, että elämässä on merkityksellisiä asioita. Onni tulee silloin sivutuotteena. Eri asia on tietysti se, kannattaako merkityksellisyyttä suorastaan metsästää. Hirvikivääri olalle ja menoksi! Vai mites? No, tässä blogissa sitä ainakin yritetään. Ja tämä yritys lienee koko elämän mittainen :)

Juuri nyt tunnen olevani merkityksellisyyden ytimessä! Hui kauhistus! Miten se on mahdollista? Minäpä kerron: hoidan pientä vauvaa. Kannattaako suurempaa merkitystä edes mistään etsiä? Jäin vanhempainvapaalle maaliskuun alussa. Vapaata on nyt ehtinyt olla pari kuukautta. Keväällä elämässä oli kaikenlaisia haasteita, mutta alkukesästä olen alkanut nauttia. Tämä on kolmas (ja ottaen huomioon perheemme lapsiluvun ja ikäni, suurella todennäköisyydellä myös viimeinen) äitiyslomani. Kokemusta vauvan hoidosta on jo sen verran, että osaan olla stressaamatta turhia. Aikaa jää paremmin vauva-ajasta nauttimiseen, siitäkin huolimatta, että kolmen lapsen kanssa kädet ovat usein täynnä. Nyt kiirettä on onneksi vähemmän, koska koulut ovat sulkeneet kesäksi ovensa. Lomalaiset, eli minä ja lapset, nukumme suosiolla aamuisin kymmeneen. Nukunko yösyötöistä huolimatta jopa paremmin, kuin töissä ollessa? Uskaltaako tällaista sanoa ääneen - tai kirjoittaa blogiin?

Toki moni muukin asia elämässä voi tuoda siihen merkityksellisyyttä kuin vauva. Jokainen meistä saa päättää itse mikä omaan elämään tuo onnea, iloa ja merkityksellisyyttä. Sitä voi tuoda vaikkapa työ. Tunnustan kuitenkin, että juuri nyt en päivätyötäni kaipaa. Siinä missä aiempia äitiysvapaita varjosti jonkinasteinen FOMO (muut siellä luovat uraa, mutta minä en!) alan ymmärtää, etteivät työt katoa mihinkään. Niitä ehtii kyllä tehdä, jopa vuosikymmeniä vielä. Suuressa arvossa pidän tällä hetkellä kiireettömyyttä sekä aikaa lasten kanssa. Siitäkin huolimatta, ettei lastenhoito ole aina helppoa ja mukavaa. Vanhempainvapaalla enemmän aikaa jää myös kesästä nauttimiselle. Kasvien kasvun seuraamiselle, lintujen laulun kuuntelemiselle, takapihan keltaisen kulleroiden ihastelulle. Tiedän, ettei moni ikäiseni kaipaa tässä vaiheessa, nelikymppisenä, vauvaa saati pikkulapsiarkea. Hassua kyllä, minua ajatus ei yhtään ahdista.

Oravanpyörää voi paeta muutenkin kuin jäämällä vanhempainvapaalle. Yle Areenasta löytyy dokumentaarinen sarja nimeltä Van Life - elämäni roadtrip. Sarja kertoo siitä, miten entinen uutisankkuri on tehnyt todellisen elämänmuutoksen, jättämällä pääkaupunkielämän ja asumalla viimeisten parin vuoden ajan miehensä kanssa pakettiautossa. Yhdessä on kierretty ympäri Eurooppaa, samalla dokumentoiden omaa reissaamista ja kulkevaista elämäntapaa. Ohjelma tarjoaa kauniita maisemia, sekä houkuttelevan ajatuksen: voisinkohan minäkin…? Tällainen elämäntyyli olisi nykyisin mahdollista aika monelle, etätöiden yleistyttyä. Yksi asia nousee kuitenkin heti mieleen: lasten kanssa ei noin vain lähdetä pitkälle pakumatkalle. Elämä on valintoja. Koska omassa elämässäni on kolme lasta, tyydyn matkustamaan kotisohvalta käsin. Tänä kesänä reissaamme lähinnä kesämökille. Kun vauva kasvaa, uskallamme ehkä vähän kauemmas. Kiertolaiselämän taidamme kuitenkin jättää väliin.

Mitä oikeastaan tarkoittaa merkityksellinen? Se on jotain, joka on tärkeysjärjestyksessä korkealla. Asia, joka ei missään nimessä tunnu yhdentekevältä. Oletko pohtinut mitkä asiat tuovat merkityksellisyyttä elämääsi? Tai onko ehkä asioita joita lisäämällä oman elämän merkityksellisyys kasvaisi? Näitä asioita on hyödyllistä pohtia ainakin silloin, jos elämä alkaa maistua puulta. Jos tuntuu siltä, ettei mikään oikein motivoi. Silloin on hyvä listata asioita, jotka ovat itselle merkityksellisiä. On myös hyvä pohtia, olisiko jokin muutos mahdollinen, jotta pääsisi lähemmäs itselle merkityksellistä elämää.

Yksi itselleni merkityksellinen asia tapahtui viime viikolla, sillä allekirjoitin tuolloin kustannussopimuksen tietokirjalleni, joka ilmestyy marraskuussa. Karkasin äitiyslomalta päiväksi Helsinkiin. Samalla pääsi toinen pojistani ihmettelemään pääkaupunkiamme ja kokemaan suuren kaupungin riemuja. Kustannussopparia juhlin samppanjalasillisella, istuskellen skumppalasi kädessä maailmanpyörässä. Harvoin on elämä tuollaista “luksusta”, ja moni kirjoittaja allekirjoittaa sen, että kirjoittaminen on kallis harrastus. Kaikesta kurjuudesta huolimatta kirjoittamiseen liittyy kuitenkin onnen ja merkityksellisyyden hetkiä!

Ihanaa ja merkityksellisten asioiden täyteistä kesää juuri sinulle!

Photo: Maria Burrow (takapihan kullerot :))

Tarinoita

Viimeisestä blogipostauksesta on kulunut aikaa jo puolitoista kuukautta. Kirjoitustauolle on hyvä syy, nimittäin vauvan syntymä. Viimeiset kuusi viikkoa on kulunut univajeesta “nauttien” ja kakkavaippoja vaihtaen. Vähäisen unen aiheuttaman aivosumun vuoksi mainittakoonkin, että jos tästä tekstistä löytyy virheitä ja epäjohdonmukaisuuksia, ne voitaneen laittaa yöheräilyjen piikkiin. Ennen kaikkea viimeiset viikot ovat kuitenkin kuluneet suloista uutta tulokasta ihastellen. On upeaa olla mukana pienen ihmisen tarinassa, aivan sen ensimmäisistä sivuista alkaen.

Viikonloppuna poistuin vauvakuplasta peräti neljäksi tunniksi, osallistumalla narratiivisen tietokirjoittamisen koulutukseen. Koulutus tarjosi mahdollisuuden oppia uutta ja kuulla muiden kirjailijoiden tarinoita heidän elämästään sekä kiehtovista kirjoitusprojekteistaan. Narratiivinen tietokirjoittaminen on imaissut minut mukaansa kunnolla, niin esikoiskirjani kuin tekeillä olevan käsikirjoituksen myötä. Genren voi tiivistää lyhyesti niin, että narratiivisen tietokirjan on tarkoitus antaa tietoa ja viihdyttää. Juuri sellaiset kirjat minua kiinnostavat, sekä lukijana että kirjoittajana. Kiehtovat tositarinat, joiden mukana saa hypähdellä sivulta toiselle.

Narratiiviset tietokirjat ovat kasvava trendi. Tietokirja voidaan kääntää englanniksi “non-fiction”. Kyse on siis ainakin pääpiirteittäin tositarinasta, vaikkakin joskus faktan ja fiktion raja voi olla veteen piirretty viiva. Näin koen ainakin itse silloin kun mietin kuinka pilkun tarkasti haluan pysyä totuudessa. Otanko vapauksia vähintäänkin siinä, missä aikajärjestyksessä esitän asiat? Liioittelenko edes vähän? Pienet “rajan ylitykset” toisaalta laitettakoon taitelijan vapauden piikkiin. Narratiivisuus tarkoittaa tarinallisuutta, kertomusta. Narratiivinen eli luova tietokirja voi olla esimerkiksi omaelämäkerrallinen tarina. Siinä voidaan hyödyntää erilaisia tekstityylejä aina kaunokirjallisesta tyylistä koviin faktoihin ja runoudesta dialogiin. Ehkäpä narratiivisessa tietokirjoittamisessa viehättääkin juuri sen tarjoama vapaus ja poissaolollaan loistavat tiukat raamit.

“Perustuuko se tositapahtumiin?” Tyypillinen kysymys, jonka kuulen mieheltäni kun katson elokuvaa tai kerron hänelle lukemastani kirjasta. Onko sillä väliä? Tarina voi olla hyvä, olipa se sitten tosi vai ei. Usein tarina tuntuu kuitenkin kiehtovammalta, kun tietää, että se on tosi. Joku on oikeasti kokenut tämän! Sanotaan, että totuus on usein tarinaakin ihmeellisempää. Juuri tuollaiset tositarinat olisikin hyvä saada ikuistettua kansien väliin. Sellaiset tarinat, jotka ansaitsevat tulla kerrotuksi.

On aika palata erään tositarinan äärelle. Omaan todellisuuteeni, jota tällä hetkellä määrittävät säännölliset maidontuoksuiset ruoka-ajat, vauvan ensimmäiset hymyt ja jokellukset. Tarinaan, jota juuri tällä hetkellä kertoo itse itseään. Tarinaan, jonka osana saan olla ja todistaa elämän ihmettä! Tähän aiheeseen palataan narratiivisessa tietokirjassa, josta saan toivottavasti kertoa lisää mahdollisimman pian.

Photo: Mystic Art Design (Pixabay)