Keski-iän voimalause

Kodin Kuvalehden jokaisessa numerossa on mukana jonkun kuuluisan henkilön voimalause. Pidän näistä voimalauseista. Perusteluineen niitä on usein helppo ymmärtää, jopa siinä tapauksessa, että jotkut niistä saattavat olla toistensa vastakohtia. Itselleni on ajan mittaan muodostunut jonkinlainen voimalause. Tai kaipa niitä on itselläni jo useita. Yhteen kantavaan ajatukseen huomaan kuitenkin palaavani yhä uudelleen. Ja kerrottakoon se nyt heti! Se menee suunnilleen näin: Sinä et tarvitse muilta lupaa. Kuten Kodin Kuvalehden haastattelemat henkilöt, myös minä aion perustella voimalauseeni.

Keski-iän soisi olevan aikaa, jolloin ei enää ihan hirveästi välitä muiden mielipiteistä. Ei ainakaan silloin, kun kyse on jonkin itselleen tärkeän asian toteuttamisesta. Itse saan voimia siitä, että päätän tehdä jonkin asian juuri sillä tavalla kuin itselle hyvältä tuntuu, muilta lupaa kyselemättä. Luulisi, että tähän ikään mennessä osaa tehdä sen verran hyviä ja omaa hyvinvointia tukevia asioita, ettei niistä tarvitse paljon muiden mielipiteitä tiedustella. Jos ei nyt nelikymppisenä niin milloin sitten? Kuusikymppisenä? Kahdeksankymppisenä? Vai se kaikista huonoin vaihtoehto - ei ikinä? Milloin sinä ajattelit alkaa tehdä asioita, jotka saavat sinut liekkeihin? Toivottavasti olet jo alkanut tehdä niitä!

Niin kuin arvata saattaa, kirjoittaminen on itselleni se juttu. Ja onhan niitä monia muitakin, kuten liikunta ja enemmän tai vähemmän reippaasti metsässä hiippailu. En aio kysellä muiden mielipiteitä. Kyllä, olen joskus niitä kysellyt ja kuullut, saanut palautetta kannustavassa ja ei niin kannustavassa hengessä. Mutta jos jää alati kyselemään muiden mielipiteitä ja “lupia”, voi moni asia jäädä tekemättä. Toivon, että muutkin tekevät näin - repäisevät anarkistiseen tyyliin lupia kyselemättä! Esimerkkinä toimikoon eräs tuntemani henkilö, joka on kuunnellut omaa ääntään ja edennyt hienosti urallaan. Valitettavasti kaikki eivät ole hänen menestyksestään yhtä innoissaan, ja soraääniähän siitä on seurannut. Mutta onko tämä henkilö kysellyt muiden mielipiteitä tai antanut niiden vaikuttaa omaan tekemiseensä? Ehei! Ja se on hienoa. Ja ei, en puhu nyt itsestäni.

Jos alkaa tuntua siltä, ettei äkkiseltään keksi mikä tällainen keski-ikäisen villitys voisi olla, johon ei tarvitse lupia kysellä, voidaan lähteä liikkeelle flowsta. Flow-tilasta olen kirjoittanut ennenkin, mutta yhä jaksan siitä vaahdota. Anna itsellesi lupa etsiä elämässä asioita, jotka sytyttävät, joita tehdessä ajantaju ja itsekriittisyys katoavat, jotka imevät täysin mukaansa ja joista löytyy juuri sopiva määrä haastetta. Flow-kokemuksen jälkeen yleensä tuntuu tältä: Jes, kylläpä tuo meni hyvin ja kivaakin oli! Vaikka joinain hetkinä työhön voi olla vaikeaa motivoitua, väitän kokeneeni kohtuullisen monta kunnon flowta myös työn saralla. Se mihin haluan kannustaa ihmisiä aina vauvasta vaariin - etsi omaa juttuasi tietoisesti, se kannattaa!

Mikä lause tai ajatus tuo sinulle voimia, energiaa ja innostusta? <3

Photo: Tim Mossholder (Unsplash)

Matkapuhelinongelma

Otsikon perusteella saattaisi luulla, että kyseessä on sormea heristävä blogiteksti siitä, kuinka kännykkä juuttuu käteen niin lapsilla kuin vanhemmillakin. Siitä ei ole kuitenkaan ole kyse. Puhelin liittyy tällä kertaa kirjoihin ja kirjoittamiseen, ja kaipa sama ongelma vaivaa myös TV:tä ja elokuvia. Mistä oikein on kyse? Minäpä kerron: puhelin on yleensä lähellä ja sillä voi soittaa apua. Tosielämässä tämä ominaisuus on mitä mainioin, sillä apua voi kännykän avulla saada niin mustikkametsään eksynyt mummo, haaksirikkoutunut veneilijä (tai meloja) kuin murtovarkaan (tai murhaajan) kotoaan yllättänyt henkilö. Onneksi on 112, poliisi ja pelastuslaitos!

Missä ongelma sitten piilee? Tarinan kannalta helppo ja nopea apu ei ola aina hyvä juttu. Ajatellaanpa vaikka suljetun paikan murhamysteeriä, dekkaria tai mitä tahansa tarinaa johon liittyy jännitystä ja mahdollisesti joku pahis. Jos uhri saa hälytettyä puhelimellaan apua ajoissa, saadaan murhaaja äkkiä kiikkiin, tai pahimmassa tapauksessa oikein ajoitettu puhelu hätänumeroon estää murhan. Eipä siitä silloin kummoista tarinaa synny. Korkeintaan viisi sivua tekstiä ja onnellinen loppu. Ainoa keino saada aikaan kunnon tarina on sijoittaa se auvoiseen esi-historiaan, jolloin puhelimen täytyi olla tiukasti langan päässä kiinni, tai keksiä mitä kummaa kaikille pahuksen kännyköille voisi tehdä.

Yksi esimerkki matkapuhelinongelman ratkaisusta on Ruth Waren kirjassa ‘Synkän metsän siimeksessä’. Siinä naisporukka lähtee viettämään polttareita synkän metsän siimekseen. Mökille saavuttaessa kaikkien puhelimet kerätään pois. Luonnollisesti, sillä kamaluuksia ja murhia tapahtuisi muuten auttamattomasti vähemmän. Jollain tapaa, ennen kuin ihmisiä aletaan hoidella pois päiviltä, niin pitää tehdä ensin kännyköille.

Nyt kun toinen dekkarini alkaa pientä hiontaa vaille olla valmis, ja kolmannessakin on jo jonkin verran tekstiä, törmään väkisinkin matkapuhelinongelmaan. Käsillä olevan kirjoitusprojektin kohdalla pohdiskelin matkapuhelinongelmaa pidemmän kaavan kautta, ja sanottakoon, että murhattuja ihmisiä vieläkin useampi puhelin heittää opuksessa henkensä. Tietenkään kännyköiden ei ole pakko suoranaisesti tuhoutua. Matkapuhelinongelman voi ratkaista myös huonolla kuuluvuudella, tyhjällä akulla, puhelimen unohtumisella johonkin, puhelimen takavarikoimiselta uhrilta… mahdollisuuksia on monia.

Matkapuhelinongelma ratkaiseminen (eli puhelimen hajoaminen) ei kuitenkaan ole kovin kaukaa haettua. Mietipä vain miten omat luurisi ovat hukkuneet, rikkoutuneet tai joutuneet varkaan kynsiin? Muistan itse ainakin kerran pudottaneeni puhelimen vessanpönttöön, tiputtaneeni puhelimen tuhansia ja taas tuhansia kertoja, jonka seurauksena ruutu on voinut mennyt säröille, ellei koko luuri ole lakannut toimimasta, sekä ollut kantaman ulkopuolella (tosin tällaisia paikkoja on alati vaikeampaa löytää). Poikani puhelin tippui vesiojaan ja oleskeli ojan pohjassa ainakin 20 minuuttia. Mutta se mokoma vielä toimi sen jälkeen! Yhden itkuhälyttimenkin olen tiputtanut vesiämpäriin eikä se enää toiminut. Vastakappaleen annoin ilmaiseksi Tori.fi:ssä, ja se meni kuin kuumille kiville.

Kun ottaa huomioon kaikki mahdollisuudet, joilla puhelin voi tulla toimintakyvyttömäksi, lienee suoranainen ihme, että meillä suurimmalla osalla ylipäätään on toimiva luuri. Seuraavaksi pari kysymystä pohdittavaksi:

• Montako puhelinta sinulla on ollut elämäsi aikana? Itselläni ei ole hajuakaan. Ehkä 20?

• Ja: Jos sinä kirjoittaisit dekkarin, miten ratkaisisit matkapuhelinongelman (hyviä vinkkejä otetaan vastaan).

By the way, kuvan kanoottia ohjaa kapteeni M. Burrow, pitkin myrskyisänä raivoavaa Mustasalmea Oulun edustalla. Vuokratessa kanootin sai mukaan erikoisvalmisteisen vettä hylkivän kännykkäpussin. Vaikka monta kertaa kaivoin puhelimen pussista ikuistaakseni ikimuistoisen melontaretken, en onnistunut tiputtamaan puhelinta veteen! ;)

Photo by: Captain M. Burrow

Kaikessa hiljaisuudessa

Vietimme viime kesänä mieheni kanssa pitsihääpäiväämme (naimisissa 13 vuotta) kaikessa hiljaisuudessa. Kaikessa hiljaisuudessa sen vuoksi, ettemme kumpikaan muistaneet koko merkkipäivää. Hiukan hävettää - yleensä jos joku koko päivän muistaa, se on Facebook. Silloin kun aviovuosia alkaa olla useampia, ei niitä tule juuri mietittyä. Taisimmepa muistaa juhlia enemmän silloin kun naimisissa oli oltu vasta vuosi tai kaksi. Näinkin pitkää avioliittoa olisi toki hyvä juhlia, onhan vuosia jo runsaasti enemmän kuin esimerkiksi useimmalla Hollywood-pariskunnalla. Tänä vuonna vuorossa on norsunluuhääpäivä. Voihan olla, että panostan tällä kertaa enemmän ja ylipäätään muistan koko päivän.

Oletko muuten huomannut, että jos mediassa kerrotaan jonkun menneen naimisiin tai saaneen lapsen “kaikessa hiljaisuudessa”, se tarkoittaa yleensä sitä, ettei kyseinen henkilö ole vaivautunut suuremmin avautumaan asiasta esimerkiksi somessa? Kun jotain on tehty “kaikessa hiljaisuudessa”, siitä ei ole ehkä sen kummemmin rummutettu ja pidetty meteliä. Tai sitten artikkelin kirjoittaja vain ei ole kuullut tapahtuneesta, jonka vuoksi kyseessä on “hiljaisuus”. Pistää miettimään.

Mitä muita hauskoja lehdistötermejä voisi soveltaa muuallekin? Ainakin yhdessä tietyssä lehdessä, jota en missään nimessä väitä lukeneeni, puhutaan aina kumppanista liitteellä -rakas. Aviopuolisoon, avopuolisoon tai melkeinpä kehen tahansa ihastukseen saatetaan viitata esim. nimellä Risto-rakas tai Riitta-rakas. Salarakas on tietysti aivan oma lukunsa. Minusta koko -rakas kuulostaa vähän kornilta. Tai sitten minusta on pitkän liiton myötä tullut paitsi kyyninen, myös epäromanttinen. Harvemmin kutsun miestäni -rakas päätteellä. Puolustuksekseni sanottakoon, etten myöskään käytä minkäänlaista ilkeämielistä etu- tai takaliitettä.

Yksi median käyttämä etuliite on puolestaan kohu-. On kohublondia, kohujulkkista, kohuministeriä, kohumissiä sun muuta. On selvää, että kyseinen henkilö on aiheuttanut jonkinlaisen kohun. En taida olla kohubloggaaja tai - kirjoittaja, ainakaan en ole huomannut aiheuttaneeni teksteilläni vielä yhtään kohua. Riippuu toki paljon siitä mistä ja miten kirjoittaa. Ehkäpä en halua aiheuttaa kohua. Tuskin kyseinen etuliite on loppujen lopuksi erityisen mairitteleva. Vaikka saisihan siitä muodostettua herkullisia ja ennenkuulumattomia yhdyssanoja, kuten kohumaisteri, kohueläkeäinen, kohukirjailija, kohuputkimies, kohuvauva, kohusiivooja tai kohukaupan kassa. Ja miksipä ei, sillä voivathan hekin aiheuttaa jonkinlaisen kohun.

Entäpä sitten etuliite sarja-? Se ei ole yleensä hyvä merkki. Sarjamurhaaja on saanut rinnalleen muitakin tekijöitä, jotka tekevät jotain ikävää monta kertaa peräkkäin. Lehdestä on saanut lukea ainakin sarjakakkaajasta, sekä esim. sarjahiippailijasta, jonka tarinaa en tosin tarkemmin tiedä, sillä en vaivautunut lukemaan juttua otsikkoa pidemmälle. Tämä kuitenkin pisti miettimään mitä muuta ihminen voi puuhata “sarjana”. Voisinko jopa itse olla sarja- jokin? Jo vain. Ainakin sarjakirjoittaja, sarjalastenhoitaja, sarjatyöntekijä ja sarjanukkuja. Mahdollisuuksia on monia.

Yksi positiivinen titteliin liitettävä sana on puolestaan legenda. Varmasti me kaikki osaamme nimetä ainakin yhden laulajalegendan tai urheilijalegendan. Voisi olla ihan mukavaakin olla legenda. Vaikkapa sitten kirjailijalegenda, teknisen tuen legenda tai kesämökkilegenda. Minkälaiset vaatimukset legendalle on, vai käytetäänkö nimitystä liian löyhästi? Vaaditaanko kokemusta tietystä asiasta vuosia vai peräti vuosikymmeniä, vai riittävätkö tarvittavat taidot legendaksi pääsemiseen? Legendaarinen on myös oma lukunsa, termiä kuulee ainakin lasten suusta ja se taitaa liittyä jollain tavalla pelimaailmaan.

Ehkäpä voimme kaikki olla kaikessa hiljaisuudessa oman elämämme sarjakohulegendoja!

Photo: Maria Burrow

Hyppy äänikirjojen maailmaan

Kuvassa näkyy esikoisdekkarini äänikirjan kansi. Koska kyseessä on äänikirjan kansi, sen muoto on neliömäinen, ei siis suorakulmio niin kuin kirjan kansi yleensä. Esikoisdekkarini myötä olen hypännyt kokonaan uuteen maailmaan - äänikirjojen sellaiseen. Tämä hyppy on yllättänyt monella tapaa. Ehkäpä eniten juuri siksi, etten oikeastaan itse kuuntele äänikirjoja, enkä näin ollen ole seurannut kyseistä kirjallisuuden osa-aluetta kovin aktiivisesti. Tietysti olen kuunnellut kuitenkin oman kirjani. Unto Nuora tekee oikein hyvän suorituksen ja hänen äänensä sopii dekkariin mitä parhaiten. Taidan kuitenkin olla auttamattoman rutinoitunut lukemaan “oikeita” kirjoja. Luen niitä illalla ennen nukkumaanmenoa, muulloin en taida oikein ehtiä. Äänikirjojen kuuntelu olisi uusi tapa joka pitäisi omaksua. Ehkä teen sen joskus, ihan vielä en.

Osasin ennustaa, että Rosholmin murhista tulee tähän mennessä luetuin kirjani. Tähän vaikutti kaksi asiaa. Ensinnäkin kyseessä on dekkari, yksi kirjallisuuden luetuimmista genreistä. Ellei peräti luetuin? Tämän lisäksi uusi kirja tulisi saataville kaikissa formaateissa: kirjana, e-kirjana ja äänikirjana. Se tavoittaisi sikäli enemmän lukijoita kuin kaksi aiemmin kirjoittamaani tietokirjaa, jotka ovat saatavilla “vain” e-kirjana ja perinteisenä kirjana. En kuitenkaan missään nimessä kuvitellut, että äänikirjani saisi kymmenessä päivässä palautetta yli 250:lta lukijalta. En osannut ennustaa, että se pomppaisi Storytelin SUOSITUIMMAKSI kirjaksi jännitys ja dekkari genressä, ja pysyttelisi kärkisijalla kokonaisen viikon. Storytelin kaikista kirjoistakin se ylsi peräti 3. suosituimmaksi! Storytelissä on sentään yli miljoona teosta. Voi sitä ällistyksen ja ihmetyksen määrää!

Saan olla kiitollinen siitä, että kirjani on lyhyessä ajassa tavoittanut noin monta lukijaa ja kuuntelijaa. Tähtiä Rosholmin murhat on saanut keskimäärin 3,6. Ei huonosti kun ottaa huomioon, että alkuperäinen tavoitteeni oli kirjoittaa mahdollisimman jännittävä dekkari - tai oikeastaan testata, osaisinko ylipäänsä kirjoittaa dekkarin. Eikä kirjalle löytynyt edes kustantajaa vuonna 2015, jolloin kirjoitin kirjan alkuperäisen version. Äkillinen kirjan saama huomio on tuntunut paitsi huikean hienolta, myös suoraan sanottuna hiukan järkyttävältä. En ole tottunut moiseen, joten asiaa on pitänyt hiukan sulatella. Jotkut ovat tykänneet kirjasta todella paljon, mutta tietysti mukaan mahtuu myös yhden tähden palautteita, jotka saattavat jäädä mietityttämään. Vaikka ehkei kannattaisi miettiä niitä liikaa, sillä jokainen kuunneltu minuutti tai luettu sivu on kirjailijalle hyvä juttu! Parasta on tietysti saada rakentavaa palautetta, jolloin kirjoittamista voi hioa. Pelkkä “huono” ei vielä kerro mihin suuntaan tarinankerrontaa olisi hyvä kehittää.

Äänikirjamaailma on paljon lähempänä “kirjojen somea”, kuin perinteinen kirja: palaute tulee nopeasti. Siinä missä oma lukuprosessini on hidas (varataan kirja kirjastosta, odotellaan jonossa, haetaan kirja, luetaan sitä verkkaisesti illalla, välillä nukahtaen, niin että opus tippuu suoraan naamalle) äänikirjaihmiset ovat oikeita superlukijoita! He kuuntelevat kirjoja parhaimmillaan lähes äänennopeudella (heh). Ensimmäinen palaute dekkarista tuli kun äänikirja oli ollut julki alle vuorokauden, ja äänikirja kestää sentään lähes yhdeksän tuntia. Siitä lähtien palautetta on tullut jatkuvasti. Ihan niin kuin somessa, myös äänikirjapalveluissa saa nopeasti kommentteja ja palautetta. Vaikka tarjoavathan palautetta myös kirjagrammaajat, -bloggaajat ja tubettajat sekä kaikki muutkin lukijat. Olen kiitollinen kaikesta saamastani palautteesta, sekä kaikista kanavista, jotka edistävät kirjojen lukemista ja herättävät keskustelua kirjoista.

Minä tietysti jännitin julkkareita ihan hirveästi. Ehkä jännitin sen takia, että ensimmäistä kertaa kyseessä oli avoin tilaisuus, jossa ei niinkään ollut kutsuvieraita, vaan kuka tahansa oli tervetullut. Mietin tuleeko paikalle ketään, tai mitä jos tuleekin ihan hirveästi väkeä, eivätkä tarjottavat riitä. Jännitin niin paljon, että päätin olla pitämättä julkkareita enää ikinä! Mutta…nooh… katsotaan nyt. Loppujen lopuksi jännittäminen oli tietysti turhaa. Vieraita tuli parikymmentä, haastattelu sujui hyvin, keskustelu soljui mielenkiintoisena ja yleisö oli ihanan aktiivisesti mukana!

Äänikirjojen myötä kirjallisuus on murroksessa. Asiat muuttuvat sellaisella vauhdilla, ettei moni pysy perässä. On myös vaikea ennustaa tulevaa. On hyvä että uusia formaatteja tulee, jotta kirjallisuus tavoittaa useampia lukijoita. Ajan myötä asiat muuttuvat, jos ei muutu mukana saattaa unohtua kokonaan. Olipa äänikirjoista mitä mieltä tahansa, on hyvä että niitä on. Itse jään jännityksellä odottamaan uusia palautteita kirjastani. Niin, ja tietysti dekkarin seuraavaa osaa, jota aika moni on jo toivonut!

Optimisuoritus

Vaivaako ylemmyyskompleksi? Ei hätää, sillä minulla on siihen oiva vastalääke. Sellainen, joka taatusti saa tavallisen tallaajan tuntemaan alemmuuskompleksia. Vastalääke on kirja nimeltä Alex (Otava, 2017), joka kertoo tuoreesta presidentistämme Alexander Stubbista. Kirjassa Alex ei tosin vielä ole presidentti, vaan ainoastaan meppi, pääministeri, triathlonisti ynnä muuta. Titteleiden lista on pitkä ja elämänkokemus kirjava ja vaiheikas. Alex on totisesti pitänyt elämässään kiirettä, eikä hän ole mennyt sieltä, missä aita on matalin. Miehessä on vähintäänkin ihailtava annos energiaa, se täytyy sanoa.

Minua kiinnostaa lukea huippuunsa motivoituneista ihmisistä. Mikä heidän draivinsa salaisuus oikein on? Alexin kohdalla se taitaa olla ihan synnynnäistä. Lapsena ja nuorena Stubb panostaa jääkiekkoon ja golfiin, myöhemmin opiskeluun, politiikkaan ja triathloniin. Alexander Stubb on henkilö. joka haluaa haastaa itseään ja kun hän tekee jotain, hän tekee sen täysillä. Kaikissa elämän tarjoilemissa tilanteissa hän on kyennyt luomaan ympärilleen ystävien verkoston. Hän myös tekee parhaansa ja ottaa kustakin tilanteesta kaiken irti. Lukiessa lähes hengästyttää. Tämä mies herää treenaamaan aamu viideltä, jotta ehtii viettää enemmän aikaa perheensä kanssa. Ministerin hommistakin ehtii tauolla käydä suhaamassa kilpapyörällä lycrat yllä ympäri pääkaupunkia. Huhhui kuinka tehokasta!

Jonkinlaisen alemmuuskompleksin kirja kuitenkin aiheuttaa. Olenhan minäkin toki saanut jotain elämässäni aikaan. Olen minäkin urheillut ja opiskellut, ja saanut muutaman ystävänkin matkan varrella. Silti mieleen muistuu myös aikoja, jolloin olen haahuillut, ollut yksinäinen ja hiukan eksyksissä. En ole tiennyt mitä haluan, tai mitä tekisin elämässäni seuraavaksi. Silti olen jotenkin elämässäni edennyt ja antanut virran kuljettaa. Se tietysti on selvää, kumpi meistä on edennyt jopa presidenttiyteen saakka, minä vai Alex. Sanottakoon että hän, joka on haahuillut vähemmän.

Motivoituneen herran minä toki presidentiksemme haluankin. En haahuilijaa, joka ei ole ihan varma siitä mitä haluaa. Uusi presidentti on ainakin pitkän kaavan kautta opiskellut, kielitaitoinen ja kansainvälinen. Arvotkin tuntuvat olevan jokseenkin kohdallaan. Itse en tosin ole kovinkaan poliittinen eläin, joten välillä kirjan kuvaus politiikan maailmasta on hiukan puuduttavaa, joskin yleissivistävää. Ihailen sitä, että monta asiaa Alex on uskaltanut tehdä eri lailla kun muut. Hän on toiminut niin kuin on hyväksi nähnyt. Respect!

Tehokkuus on kaksiteräinen miekka. On mukavaa tuntea itsensä välillä oikein tehokkaaksi, mutta tehokkuudessa piilee myös uupumisen vaara. Lieneekö Alex koskaan uupunut? Kirjassa hän kertoo väsymyksestä esimerkiksi vaalikampanjan lopussa. Poikkeukselliset energiavarastot hänellä kuitenkin on, ehkäpä osittain liikunnallisen elämäntyylin ansiosta. Tänään olin pienen hetken oman elämäni Alex. Porhalsin tehokkaana työpäivän päätteeksi salille. Niin pitkälle en sentään mene, että sekaantuisin politiikkaan, tai uhraisin yöuniani urheilun tai opiskelun tähden. Rajansa kaikella.

Photos: Sasint (Pixabay) & Maria

Syanidia ja someraivoa

Mietin pitkään kirjoittaisinko tästä aiheesta. Päätin kuitenkin kirjoittaa, sillä tavalla tai toisella aihe koskettaa meitä kaikkia. Ainakin luulisin, että suurin osa meistä kohtaa toisinaan negatiivisuutta, ilkeyttä, ehkä kateuttakin. Se ei välttämättä tule vastaan somessa vaan sen voi kohdata muuallakin: kotona, töissä, koulussa, liikenteessä. Somessa raivo tuntuu kuitenkin repeävän erityisen herkästi, ja sen voima etenee räjähtävän tulipalon lailla, hurjaa vauhtia ja todella voimakkaana. Tutkitaan sitä hiukan, ihmetellään yhdessä. Kerron teille pienen salaisuuden, minä nimittäin aiheutin someraivon!

Kun miettii muiden ilkeilyä itseä kohtaan, mieleen saattaa tulla joitain eeppisiä tapauksia, jolloin toisen ilkeys on hätkähdyttänyt. Ohhoh! En minä ainakaan tuollaista odottanut! En odottanut ainakaan sitä, että suuren kuorma-auton kuljettaja, jolla oli väistämisvelvollisuus vähät välittäisi liikennesäännöistä ja kiilaisi eteeni, näyttäen vielä perään keskimmäistä sormeaan. Mieleen tuo tapaus on kuitenkin jäänyt, ja taisipa leukani loksahtaa tuolloin ihmetyksestä auki. En myöskään odottanut muutamia hätkähdyttäviä ulostuloja, joita tietyt ihmiset ovat minulle elämässäni tarjoilleet, päästelleen hiukan höyryjä sisällään kiehuvasta syanidipadasta.

Palataan vielä siihen someraivoon. Raivo liittyy läheisesti blogin kuvaan, ja siinä näkyvään kirjaan. Olipa muuten mukava nähdä kirjani paikallisessa kirjakaupassa, kivijalka- sellaisessa! Ei nimittäin ole mitenkään itsestään selvää, että oma kirja pääsee kirjakauppaan myyntiin. Kaikkeahan voi tilata netistä, mutta yleensä kivijalkakirjakauppojen ja markettien rajattuun valikoimaan pääsevät bestsellerit ja muut kirjat joiden myyvyydestä on vahvaa näyttöä. Someraivon sain aikaiseksi postaamalla lyhyen huumoripitoisen otteen kirjastani, minnekäs muualle kuin someen. Aluksi muutama lukija tykkäsi tekstistä, ehkä peukutti ja nauroi. Jonkin ajan päästä tuli kuitenkin vihainen kommentti, ja toinenkin. Ja kolmas.

Ilmeisesti huumori ei uponnut. Aluksi vastasin ystävällisesti ja lähetin vihaajille sydämiä. Lopulta poistin postauksen. Täytyi todeta, että nyt ei mennyt kuin Strömsössä. Teinkö virhearvion vai olivatko ihmiset kohtuuttomia? Ehkä kirjan lyhyt pätkä ei auennut heille kunnolla ilman kontekstia, eli pidemmän pätkän lukemista? Mikä meni pieleen? Oma käytäntöni on se, että jos jokin toisen postauksessa ärsyttää, jätän kommentoimatta. Osallistun keskusteluun vain positiivisuudella, jos jokin ei miellytä niin ohitan sen.

Nyt seuraa kysymys, johon harmaat aivosolut pyrkivät löytämään ratkaisun. Se on: MIKSI? Silloin jos joku reagoi ilkeydellä, ainakin itse pyrin löytämään asialle loogisen selityksen. Aiheutinko minä asian? Olisi kiva saada vastaus: tämä henkilö toimii näin koska… Itseään on kuitenkin turha kiusata liikaa, sillä usein loogista selitystä ei ole. Yksi mahdollinen selitys on tietysti vanha kunnon kateus. Tämä myrkynvihreä tunne saa taatusti aikaan sellaisia fiiliksiä, että omista sanoista ja teoista tulee tulikivenkatkuisia. En todellakaan ole immuuni tälle tunteelle, sillä ainahan on heitä joilla pyyhkii itseä paremmin. Omaa luonnetta kannattaa kuitenkin kasvattaa, ja jotain ihmisen henkisestä kypsyydestä kertookin se, kuinka helposti on tunteidensa riepoteltavana, ja kuinka herkästi ikävät tunteet johtavat ikäviin tekoihin. Negistelyä kannattaa vähän tutkailla ja pohdiskella mistä omat ikävät fiilikset johtuvat. Omaa kateutta ja katkeruutta kannattaa haastaa.

Kaivellaan kateutta hiukan lisää. Kelle olemme tyypillisesti kateellisia? Sellaiselleko henkilölle, jolle pyyhkii älyttömän hyvin, sanotaan nyt vaikka Taylor Swiftille tai Sanna Marinille? Siinäpä kaksi itseäni nuorempaa, nätimpää, rikkaampaa ja suositumpaa leidiä. Vai onko helpompaa kadehtia henkilöä, jonka ehkä tunnen? Jotakuta, jonka kanssa olemme olleet vaikkapa samassa koulussa tai työpaikassa, mutta joka on onnistunut sittemmin saavuttamaan asioita, joita minä en ole? Kateutta ei kannata päästää liian helpolla. Sen sijaan tuo tunne voi jopa motivoida. Vielä minäkin saavutan jotain! Totuushan on se, että aika harva meistä saa asioita ilmaiseksi, ja todennäköisesti kateuden kohde on tehnyt hirmuisesti duunia saavuttaakseen jotain, mitä ikinä se sitten onkaan. Itseltään kannattaa kysyä kuinka paljon on valmis panostamaan asioihin, jotta kehitystä voi tapahtua. Anna kateutesi kohteelle sydän ja peukku, eikä mikään myöskään estä kysymästä: miten sinä tuon oikein teit?

Kannattaa hyväksyä, ettei selitystä ilkeydelle ja pahuudelle aina ole. Ei ole loogista selitystä Venäjän hyökkäyssodalle Ukrainassa, ei selitystä maailman epäreiluudelle, sillä epäreiluuttahan riittää. Miksi naapurin jouluvalot hohtavat kirkkaammin kuin omat? Miksi oma terveys petti? Miksi toisen lähtökohdat ovat paremmat kuin itsellä? Maailma ei ole täydellinen. Sitä en ole myöskään minä itse eikä oma elämäni. Ilkeilijöitä ja vihaajia tulee väkisinkin aina joskus vastaan. Oma lähipiiri kannattaa rakentaa kuitenkin sellaiseksi, että saa olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka lisäävät omia energiavarastoja sen sijaan että toimisivat energiavampyyreinä. Hyville ihmisille on helppo avautua jos kohtaa ilkeyttä, ja onneksi ystävät tukevat. Osaavat sanoa, ettei tuo johdu sinusta vaan toinen teki nyt väärin.

Someraivoa ihmetellessä muistuu mieleen vanha viisaus koskien mielipiteitä ja persläpiä. Jokaisella sellaiset on, ja molemmat myös tuntuvat löytävän tiensä esimerkiksi nettikeskusteluihin. Totuus niistä kuitenkin löytyy harvoin. Mietipä mistä muualta löytyy yhtä monta asiantuntijaa ja erikoislääkäriä, kuin minkä tahansa keskustelun kommenteista? Tekisitkö päätöksiä vaikkapa terveyttäsi koskien näiden “asiantuntijoiden” ehdotusten pohjalta? Jokin kumma vimma, digitaalinen liskoaivo, pistää meidät lisäämään soppaan oman pers… siis mielipiteemme. Ja toisaalta, onhan riidankylväminen ja ilkeiden kommenttien viljely myös trollien viihdettä. Siksi someraivo ja ehkä moni muukin raivo kannattaa jättää ihan omaan arvoonsa. Ainakaan ei kannata alentua sen tasolle. Haters gonna hate.

Vanha viisaus sanoo, ettei kynttiläänsä kannata polttaa vakan alla. Älä siis anna ilkeilijöiden himmentää tähtesi loistoa, vaan anna mennä, you got this!

Laitetaan vielä lopuksi kuva iloisesta ihmisestä, joka on juuri löytänyt oman kirjansa kirjakaupasta. Jihuu! :)

Photos: Maria Burrow

Kirjailijan kolme urakkaa

Olen tullut siihen tulokseen, että mikäli kirjoittaja haluaa kirjailijaksi, eli oman kirjansa julki, hänen työhönsä liittyy kolme kohtuullisen työlästä urakkaa. Tiettyjä poikkeuksia toki löytyy, jos nimittäin sattuu olemaan jo valmiiksi nimekäs kirjailija tai muu nimekäs henkilö. Tai mikäli haluaa tehdä kirjan, jota kukaan ei koskaan lue. Jos kuitenkin lähdetään liikkeelle siitä olettamuksesta, että kirjoittaja on kaltaiseni tuntematon nobody, ja että hän haluaa saada aikaiseksi jotain, jota muut lukevat, hän käy todennäköisesti läpi kolme uurastusta vaativaa urakkaa. Tässä ne ovat: 1. kirjan kirjoittaminen, 2. kustantajan löytäminen ja 3. kirjan markkinointi.

1. Kirjan kirjoittaminen

Ensimmäinen, eikä suinkaan vähäpätöisin urakka, on saada aikaan tekstiä, jota muut sitten saavat lukemisen kautta nautiskella. Tai kuuntelemisen, sillä ovathan äänikirjat alati kasvava trendi. Nautiskelustakin voidaan olla montaa mieltä, sekä “saamisesta” nimittäin joissain tapauksissa “pakottaminen” saattaa olla parempi ilmaisu, jos esimerkiksi satut olemaan sukulaiseni. Oli miten oli, jotta kirjailija olisi kirjailija, tai kirjoittaja kirjoittaja, on hänen ensin kirjoitettava jotain. Urakka voi kestää, sanotaan nyt vaikka vuodesta moneen kymmeneen vuoteen. Pitäisi keksiä aihe ja olisi hyvä tietää myöskin kirjan genre. Pitäisi olla jotain sanottavaa. Ensin pitää päästä yli tyhjän paperin kammosta, ja jos on onni myöten kirja alkaa jossain vaiheessa lähes kirjoittaa itseään. Sitten kun sopiva flow löytyy. Ja kannattaakin kirjoittaa hyvä kirja, sen saa nimittäin itse lukea editointivaiheessa läpi ainakin 75 kertaa. Oma tekele täytyy lukea ja editoida läpi ainakin niin monta kierrosta, että jos käsikirjoitus joskus näkee päivänvalon kirjan muodossa, ei sitä tee mieli lukea läpi enää yhtään kertaa. Sitä paitsi silloinhan sieltä todennäköisesti löytyy virheitä, jotka jostain syystä ovat jääneet huomaamatta 75 editointikierroksen aikana.

2. Kustantajan löytäminen

Kun käsikirjoitus on valmis, seuraava steppi on löytää sille kustantaja. Yksi vaihtoehto on toki tehdä omakustanne, mutta tämä vaihtoehto verottaa jo valmiiksi köyhän kirjailijan lompakkoa enemmän kuin täyskustanne, jossa joku muu maksaa yleensä viulut. Onhan kaupallisella kustantajalla ja ihka oikealla kustannussopimuksella toki muutenkin oma hohtonsa. Kannattaa rohkeasti googlailla millaisia kustantajia Suomessa on. Jotkut nettisivut pitävät niistä listoja, mutta nämä listat myös elävät sitä mukaa kun uusia kustantajia ilmestyy kirjaskeneen ja toisia väistyy uusien tieltä pois. Omaa kässäriä ei kannata lähettää ihan mihin tahansa, vaan on hyvä selvittää mistä genreistä kukin kustantaja on kiinnostunut. Kannattaa lähestyä monta kustantajaa yhtä aikaa, sillä vastausta, jos sellaisen sattuu saamaan, saa yleensä odotella pitkään ja hartaasti. Jos vastausta ei tule puolen vuoden sisään, voi kustantajaa lähestyä uudelleen ja tiedustella kohteliaasti onko omaan kässäriin jo ehditty tutustua. Kustantajan löytämiseen ja kustannussopimuksen saamiseen saa todellakin kulutettua aikaa ja vaivaa. Siksi se on ihan oma urakkansa.

3. Kirjan markkinointi

Jos kuuluu siihen yhteen prosenttiin (vai peräti yhteen tuhannesta?) joka saa käsikirjoitukselleen kustannussopimuksen, on aika onnitella itseään! Hengähtää hiukan, ehkä juoda lasi samppanjaa. Ei liian kallista kuitenkaan, sillä kustannussopimus ei suinkaan takaa sitä, että rahahanat aukeaisivat. Oman kirjan näkyvyyteen on kuitenkin mahdollista vaikuttaa itse. Toivottavaa toki on, että kustantaja tekee oman osuutensa kirjan markkinoinnista, mutta kirjaa kannattaa markkinoida myös itse. Homma ei suinkaan mene siten, että suuri nero näpyttelee kirjaa omassa kammiossaan, ja jotkut muut huolehtivat lopusta. Ehei. Oman kirjan markkinointi on hyvä aloittaa jo ennen sen julkistamista. Kirjasta kannattaa kertoa muille omilla some-kanavilla. Kannattaa myös tiedottaa kirjasta eri medioihin, kirjastoihin, kirjabloggareille, kirjagrammaajille, podcasteihin… Markkinointikanavia on nykyään paljon, eikä omaa yritteliäisyyttä kannata tukahduttaa häpeään tai laiskuuteen. Pohdimme muutama viikko sitten erään ystäväni kanssa kirjani julkkareissa miten omaa itseään, osaamistaan ja tuotettaan kannattaa myydä ja markkinoida. Asia oli meille molemmille sikäli ajankohtainen, että itse halusin markkinoida kirjaani, ja ystäväni puuhasteli uuden yrityksen kimpussa. Hänen vinkkinsä minulle oli Arnold Schwarzeneggerin sanat, joista me kaikki voimme halutessamme ottaa oppia: myy, myy, myy! Eikä Arska tarkoita mitään Pikku Myytä, vaan isoa myyntiä siitä murehtimatta, mitä joku mahtaa asiasta jossain ajatella.

Oletko samaa mieltä vai eri mieltä? Kuulen mielelläni ajatuksistasi! :)

Photo: Maria Burrow

Kahden kirjan tarina

Nyt eletään jännittäviä ja mukavia aikoja, sillä minulta ilmestyy pian kaksi kirjaa, noin viiden kuukauden välein toisistaan. Parin viikon kuluessa ilmestyy tietokirja Kaikesta huolimatta, meille tulee vauva - tarinoita elämän synnystä ja vanhemmuudesta (Momentum kirjat, 2023), jota voi käydä katselmoimassa ja ennakkotilaamassa täällä. Huhtikuussa 2024 ilmestyy hiukan erilainen kirja, nimittäin dekkari nimeltä Rosholmin murhat (Lind & Co. Finland). Dekkari tulee kuunneltavaksi ainakin BookBeatiin ja Storyteliin, ja takakansitekstin pääsee lukemaan etukäteen täältä. Kuinka tässä sattui niin, että kirjoja tulee näin tiuhaa tahtia? Olenko kirjoittanut viime aikoina yötä päivää? En ole. Mutta avataanpa asiaa hiukan. By the way, tämän blogin kuva sopisi hyvin dekkarin maisemaksi!

Itse asiassa kirjoitin valtaosan dekkaristani jo kahdeksan vuotta sitten. Siihen aikaan olin kuitenkin vasta “wannabe” -kirjailija. Vaikka kovasti halusin saada dekkarini julki, en ehkä osannut tehdä siinä vaiheessa kaikkea voitavaani sen eteen. Lähetin käsikirjoituksen kyllä muutamalle kustantajalle, mutta sitten homma jotenkin jäi. Ehkä elämä tuli eteen. Enhän minä edes tiennyt oliko tekstistä mihinkään. Ehkä kirjoittelu unohtui kokonaan joksikin aikaa. Oli miten oli, muutamia vuosia myöhemmin keksin kirjoittaa tietokirjan Mindfulnesseläin (Basam Books, 2021), joka suureksi ihmetyksekseni sai kustannussopimuksen.

Kun olin saanut yhden kirjan julki, halusin tietysti jatkaa samalla linjalla. Jostain syystä minua vaivasi tuohon aikaan outo ja täysin epälooginen tunne: lapsenkaipuu. Itse asiassa se sai aikaan niin valtavan määrän ajatuksia ja kysymyksiä, että arvelin niitä riittävän kokonaiseen kirjaan. Ja niinhän siinä kävi, että ajatuksia oli kirjaksi asti. Jossain vaiheessa kärsiessäni ensin vauvakuumeesta, ja sen jälkeen raskauden aiheuttamista lukemattomista ja varsin epäinhimillisistä vaivoista, heräsi ajatus, että ehkä kirjaan voisi tulla muitakin näkökulmia kuin omani - sillä onhan se varsin subjektiivinen ja kapea. Olen kokenut odotusajan ja vanhemmuuden vain yhdestä näkövinkkelistä, omastani. Ehkä myös jatkuva oman navan tuijottaminen alkoi jossain määrin kyllästyttää. Idea oli mitä mainioin, sillä valmiissa opuksessa on nyt peräti seitsemäntoista vieraskynäilijän tarinaa. Ne ehdottomasti elävöittävät kokonaisuutta, tehden kirjasta aivan omanlaisensa. Olen lopputulokseen tyytyväinen!

Alkukesästä matkustin Helsinkiin, jossa kirjoitin kustannussopimuksen “vauvakirjalleni”. Jonkin verran sai tekstiä vielä editoida, mutta samalla aloin pohtia mitä tekisin seuraavaksi. Olisiko fiktion vuoro, sillä olinhan jo kaivellut oman elämäni likasankoja aivan riittämiin. Muistin myös “dekkarintekeleeni”. Ehkä sen voisi lukaista läpi ja katsoa olisiko siitä mihinkään. Yllätyin positiivisesti tekelettä lukiessani. Paitsi että olin unohtanut kuka on murhaaja, oli teksti parempi kuin muistin. Päätin tehdä käsikirjoitukseen kuitenkin pari muutosta. Ensinnäkin siirsin kirjan tapahtumat oikeasti olemassa olevalta saarelta itse keksitylle fiktiiviselle saarelle. Siellähän mikä vain on mahdollista! Lisäksi lisäsin juoneen muutamia pikku twistejä. Päätin myös että dekkarini näkisi päivänvalon tavalla tai toisella, vaikka omakustanteena jos ei muuten. Omakustannepalveluja on nykyisin useita mistä valita, eli tavallaan kirjailijaksi ryhtyminen on mahdollista kenelle tahansa. Toki omakustanne vaatii vaivan lisäksi myös hiukan rahallista panosta, mutta antaahan se kuitenkin mahdollisuuden saada oma tuotos lukijoiden saataville.

Tällä kierroksella kuitenkin onnisti. Jos jotain, niin tämä todistaa sen, että joskus on hyvä kaivella pölyttynyt pöytälaatikkokässäri esiin, ja kokeilla onneaan uudemman kerran. Kustannussopimus tuli nyt ensisijaisesti e-kirjalle ja äänikirjalle. Paperiversio tulee myös, mutta kustantamo Lind & Co tekee erityisesti äänikirjoja. Ajatus on mieluisa, sillä tietokirjoistani ei toistaiseksi ole äänikirjaa. Käsikirjoitus on nyt viimeistelty, ja pian ihan oikea näyttelijä lukee sen kirjaksi! Graafikko on myös suunnitellut kannen joka on huikean hieno ja kuvastaa hyvin maisemaa, johon olen kirjan tapahtumat kuvitellut. Kirjan takakannessa luvataan, että kyseessä on dekkarisarjan ensimmäinen osa, joten mitä ilmeisimmin jatkoa seuraa! Lopuksi heitän haasteen odottamaan huhtikuuta 2024: arvaatko sinä kuka on murhaaja?

Photo: Maria Burrow

Häpeäkynnys

Suursiivouksen sijaan tein tänään piensiivouksen. Otin imurin ja imuroin pahimmat villakoirat sun muut muruset lattialta, jotteivat ne päädy siellä möyrivän vauvan suuhun. Muutoin annoin kaiken rösöttää. Voisin tuntea kotihäpeää. Sitä voi tuntea rumasta ja suttuisesta kodista. Ehkä joskus ihan vähän tunnenkin, muttei tämä suinkaan ole häpeistä pahin. Häpeälajeja on muitakin. On kehohäpeää, ja vaikkapa tekstihäpeää. Hävetähän voi oikeastaan mitä vain. Otetaan käsittelyyn kuitenkin tekstihäpeä, jonka yli valehtelen itselleni päässeeni. Niin, julkaisukynnys ei ole ainoa kynnys, jonka kirjailija joutuu ylittämään.

Olen kirjoittanut häpeästä ennenkin, esimerkiksi 2021 julkaistussa tietokirjassani Mindfulnesseläin. Palaan nyt tähän samaan aiheeseen, joka on tuiki tavallinen, suorastaan inhimillinen. Siitäkin huolimatta harva saattaa myöntää mikä heitä hävettää, koska häpeä ja häpeily tyypillisesti hävettävät. Tekstihäpeää voi tuntea kuka tahansa joka tuottaa jonkinlaista tekstiä. Se lienee tuttua ainakin kirjailijoille, tai kelle tahansa kirjoittajalle. Pahimmassa tapauksessa oma teksti voi hävettää niin paljon, että hyväkin teksti jää niin sanottuun pöytälaatikkoon, eikä pääse muiden luettavaksi. Pöytälaatikon moderni muoto lienee tosin jokin pilvipalvelu. Harva kirjoittaja haaveilee pöytälaatikkoon (tai pilveen) sulkeutumisesta, sillä tarinathan on tehty kerrottaviksi.

Aina toisinaan väitän tosiaan itselleni astuneeni häpeäkynnyksen yli. Jättäneeni häpeän kauas taakseni, sillä pakkohan minun on. En voi muuten tehdä tätä. Kirjoitan kirjoja ja tätä blogia, paitsi itselleni ja koska tykkään kirjoittaa, myös muille. Ei häpeily auta asiaa millään tavalla. Oma teksti on kuitenkin henkilökohtainen. Se on kuin oma lapsi. Jossain vaiheessa se lähetetään maailmalle ja kauhulla odotetaan miten se pärjää. Laitetaan kädet silmien eteen, ja kurkataan varovasti jostain raosta. Apua, mitähän “lapselleni” nyt kuuluu? Miten se jaksaa, kuka siitä on kiinnostunut? Onko kukaan?

Olen kirjoittanut kaksi todella henkilökohtaista tietokirjaa, yhden kaksi vuotta sitten ja toisen, joka julkaistaan ihan kohta. Olen vuodattanut kirjoihin sydänvereni, puhunut rehellisesti omista tunteista, epäonnistumisista, vajavaisuudesta. Tämä on toki valinta. Itse valitsen mitä tekstissäni kerron ja mitä en. Vaikka kirjassa ei edes kertoisi mitään itsestään, se olisi puhdasta fiktiota, teksti on silti oma. Sen on tuottanut itse, joten sitä voi hävetä yhtä paljon kuin itsestä kertovaa tekstiäkin. Pahin jännitys (ja häpeä?) ajoittuu yleensä siihen kun teksti on joko juuri julkaistu, tai se julkaistaan ihan kohta. Vaikka väitän itselleni, etten häpeä, jostain se pieni “höh” tai “argh” aina nostaa päätään. Silti kiusaan itseäni ja jatkan jääräpäisesti kirjoittamista.

Omat vanhat tekstit saattavat hävettää. Ajan myötä omat ajatukset ja mielipiteet muuttuvat, minkä myötä omat vanhat raapustukset alkavat tuntua hölmöiltä. Harva kirjailija viettää aikaansa omaa aiempaa tuotantoaan pläräten, ellei sitten joudu tarkistamaan jotain kirjasarjan aiemmasta osasta, jotteivat asiat jatko-osassa riitelisi kovin pahasti. Moni näyttelijä sanoo, ettei katso omia vanhoja leffoja. Ymmärrän tämän ihan täysin. Nehän ovat vanhoja projekteja. Tuskin kukaan töissäkään käy läpi vanhoja projekteja, kun yleensä käsillä on uusia joihin käyttää aikansa ja energiansa.

Ollapa ihminen, joka ei häpeä yhtään mitään. Vai ollako sittenkään? Ehkä ihan pieni häpeä ei ole pahasta. Jos kuitenkin ajettelisi, että kaikki omat tekemiset eivät voi ihan pieleen mennä. Ehkä minä vedän kuitenkin pääpiirteittäin ihan hyvin? Häpeän sitten vaikka sitä 10% määrää tekemisistäni, jotka menivät huonosti, jopa nolosti.

Photo: Maria Burrow

www.minunriippumattoni.fi

Kesämietteitä

Moni on lukenut järkytyksen vallassa Euroopassa riehuvista metsäpaloista. Miettinyt ehkä (lento)matkailun mielekkyyttä, sekä ylipäänsä loman viettoa jossain, missä on vaarallisen kuuma. Ei näiltä ajatuksilta voi välttyä. Tällaisia uutisia lukiessa ei juurikaan haittaa, että pieni vauva estää kauas matkustamisen, tai vähintäänkin hankaloittaa sitä sen verran, ettei tee mieli muualle. Tänä kesänä kesämökki kelpaa matkakohteeksi oikein hyvin, ja riittävästi jännitystä elämään tarjoaa vaikkapa päiväretki Turkansaareen, jonka ulkoilmamuseossa pääsee astumaan suoraan menneeseen aikaan. Vauvan uinaillessa vaunuissa, on kiva kävellä kiireettä entisaikojen miljöön läpi. Hetkeksi aika tuntuu pysähtyneen. Turkansaaresta on otettu yllä oleva kuvakin, jossa näkyy vanhanaikainen toimistohuone, tai ehkäpä kirjailijan unelmahuone. Etelä-Euroopan helteessä kärvistelyä mieluummin kävelen vaunujen kanssa halki Turkansaaren viileän satumetsän (alla oleva kuva).

Suomen helteet riittävät minulle. Niissäkin on kestämistä ihan tarpeeksi, liian kuumassa tunnen sulavani kuin lumiukko. Yksi kesän minulle tarjoilemista haasteista on riittävä nesteytys. Minä en nimittäin juurikaan tunne janoa, enkä muista juoda. Siitä voi muodostua imettävälle äidille melkoinen ongelma. Nestehukkaan havahtuu vasta sitten, kun päätä on särkenyt monta päivää. Ja kun sen lisäksi muutkin kuivuuteen viittaavat oireet saavat lopuksi pienen lampun syttymään kivistävän pään yläpuolella. Nyt tarvitaan nestettä ja paljon!

Onneksi ongelmaan on ratkaisu, nimittäin kännykän sovellus joka muistuttaa juomaan. Sovellus auttaa muistamaan monta kertaa päivässä, että on aika juoda lasi vettä. Sovelluksen tuomasta avusta huolimatta tuntuu, että riittävä veden juominen käy kokopäivätyöstä. Helteellä vesipulloon kannattaa laittaa veden sekaan hiukan suolaa ja sokeria. Löytyypä kaupasta myös erilaisia nesteytysjuomia, jotka auttavat pitämään kehon elektrolyytit sopivassa tasapainossa. Huomaan kuinka päänsärky väistyy juotuani nesteitä parin päivän ajan oikein urakalla.

Vedenjuonnista kirjoitetaan aina silloin tällöin mediassa. Joku lääkäri on kertonut olevansa sitä mieltä, että vedenjuonti on trendi-ilmiö. Humpuukia. Että ihminen kyllä saa riittävästi vettä kun juo sitä aina silloin kun on jano. Jano sanelee milloin pitää juoda. En ole samaa mieltä, minä kun en nimittäin juurikaan tunne janoa. Lienenkö ainoa? Toki vettä on mahdollista juoda liikaakin, mutta ainakaan omalla kohdallani se tuskin on sen kummemmin uhka kuin mahdollisuuskaan. Olenko nyt kuitenkin vesisovelluksikseni ja juomapulloineni trendien huipulla?

Palataan vielä hetkeksi vanhaan aikaan. Mieti, miltä tuntuisi käydä vanhassa kyläkaupassa. Tavarat olisivat kaikki siististi myyntitiskin takana olevalla hyllyllä. Myyjä poimisi ostokset hyllyiltä asiakkaan toiveiden mukaan, ja punnitsisi ne tarvittaessa myymälän vaa’alla. Nykyisin ollaan toisessa ääripäässä. Asiakas voi maksaa ostoksensa itsepalvelukassalla, tai ottaa skannerin mukaan kauppaan, jolla ostosten viivakoodit skannataan jo kaupassa kierrellessä. Tuotteet voi myös tilata kätevästi netistä ja noutaa ne pakettiautomaatista. Kumpi on parempi? Vanhanajan kyläkaupassa on jotain sangen idyllistä ja ihmisen tarjoamassa asiakaspalvelussa jotain lämmittävän henkilökohtaista, mutta hoidanko sittenkin mieluummin ostokseni mahdollisimman itsenäisesti?

Photos: Maria Burrow

Turhaakin turhempi konditionaali

Turhaakin turhempi konditionaali. Mikä se on? Kerron sen heti kättelyssä - se on “pitäisi”. Tämä konditionaali saa aikaan paitsi pahaa mieltä, myös karvaan pettymyksen tätä sangen epätäydellistä maailmaa kohtaan.

“Pitäisi” saa meidät tuntemaan itsemme täysiksi nahjuksiksi, sillä emmehän saa tehtyä juuri mitään - asioita, joita meidän “pitäisi” tehdä. Lista on nimittäin loputon. Pitäisi vähän siivota, käydä kaupassa, tyhjentää tiskikone, ja niin edelleen. Tulevaisuudessa on runsaasti asioita, jotka tulisi tehdä. Kuten moni hyvin tietää, työ ei tekemällä lopu. Kannattaa siis vaihtaa tuo kauhea konditionaali lempeään keskeneräisyyden sietoon.

Seuraava pettymys on oma itsemme, joka hänkin on varsin epätäydellinen. "Pitäisihän” minunkin olla hoikempi, fiksumpi, iloisempi ja ahkerampi. Mutta kun en ole. Missähän mahtaa olla se täydellinen ihminen ja täydellinen maailma, jossa kaikki on niin hyvin, ettei koko “isi” puuttuu? Tämä tapaluokkahan ilmaisee mahdollisuutta, joka suurella todennäköisyydellä jää käyttämättä.

Itsemme, sekä koko maailman lisäksi, voimme olla pettyneitä myös läheisiimme. Kun sanaa “pitäisi” soveltaa heihin, on ehdottomasti luvassa uusia pettymyksiä. Esimerkiksi: miehen “pitäisi” tuoda edes joskus kukkia! Ja “pitäisihän” tuon ikäisen lapsen jo osata asiat A ja B. Työnantajan “pitäisi” maksaa enemmän palkkaa ja antaa paremmat edut. Entäpä omat ystävät sitten? Kyllähän heidänkin “pitäisi” muistaa merkkipäivänä ja olla useammin yhteyksissä! Kun omat standardit pitää riittävän korkealla, voi olla varma, ettei kukaan yllä hyväksyttävälle tasolle.

Kesä on aikaa, jolloin turha konditionaali on hyvä unohtaa kokonaan. Toisin kuin aiempina kesinä, olen tällä kertaa osannut niin tehdä. Myönnän, että kesällä on joskus iskenyt FOMO. Tunne siitä, että nyt pitäisi käydä paikoissa, nähdä ihmisiä, tehdä mahdollisimman paljon. Onneksi minulla on nyt elämässäni tärkeä ihminen muistuttamassa, että vähemmän on enemmän. 3 kk ikäinen vauva on tyytyväinen kotoiluun ja omalla kesämökillä oleskeluun. Hyvään kesään ei muuta tarvita! Onni löytyy yksinkertaisista asioista, pienistä arkisista hetkistä.

Ehkä jo ymmärsit pointin? Omat kohtuuttomat odotukset kannattaa heittää romukoppaan. Ja tämä ei muuten ole asia, joka vain “pitäisi” tehdä. Se pitää tehdä! Kannattaa myös miettiä kenen oletettua päämäärää silloin toteuttaa, mun aivot sanovat “pitäisi”. Omaa vai muiden?

Ihanaa kesää! Muistathan välillä ihan vaan olla :)

Photo: Belinda Fewings (Unsplash)

Tunteita ja tunnesäätelyä

Eräänä iltana laitan pari kuukautta vanhan vauvani sitteriin istumaan ja alan täyttää tiskikonetta. Täysin odottamattomasti otteeni herpaantuu, ja tipautan lattialle voiveitsen. Veitsi kolahtaa lattiaan aiheuttaen yllättävän suuren äänen, johon vauva reagoi valtavalla säikähdyksellä ja vuolaalla itkulla. Pienokainen ei meinaa rauhoittua millään, ja itkua kestää ainakin vartin verran.

Vähän tunnesäätelyä kehiin, kaveri! Kyllä tästäkin selvitään!

Pienen vauvan tunnesäätelytaidot ovat kuitenkin vielä vähäiset, jopa olemattomat. On vanhemman tehtävä rauhoittaa häntä. Näyttää, että niinkin traumatisoivasta tapauksesta kuin aterimen putoamisesta lattialle on mahdollista selvitä, ja jatkaa elämässä eteenpäin. On vanhemman tehtävä opettaa lapselle tunnesäätelytaitoja, joista hyötyy niin lapsi kuin aikuinenkin.

Tunteet ovat paitsi biologinen tila, myös viesti siitä, onko jokin asia esimerkiksi pelottava, mieluisa tai kivulias. Tunteet viestivät jotain sekä itselle että muille. Eläimet vaistoavat toisen eläimen pelon ja osaavat olla itsekin varuillaan. Vanhemmat puolestaan tulkitsevat vauvan tunteita kuten väsymystä ja nälkää, kun vauva ei vielä osaa itse sanoittaa tunteitaan. Isompi lapsi ja aikuinen eroavat vauvasta ja eläimestä juuri siinä, että he pystyvät sanoittamaan tunteensa ja ajatuksensa. Tietoinen kokemus syntyy juuri siitä, että se on mahdollista ilmaista sanallisesti. Tietoinen minuus puolestaan rakentuu lapsen kasvaessa vuorovaikutuksen myötä. 

Mietitään hetki tarkemmin asioihin reagoimista. Tunteet liittyvät vahvasti tapaamme reagoida. Tapahtuu jokin asia, jonka havaitsemme. Tämän seurauksena reagoimme, toimimme tai vähintään muodostamme ajatuksia tapahtuneen perusteella. Tässä kohtaa suosittelen pysähtymään hetkeksi, ja pohtimaan asiaa tarkasti, sillä se, kuinka reagoit ja toimit, määrittelee pitkälti koko elämäsi! Ajatellaan tilannetta, että kävelet kadulla ja kompastut. Kaadut maahan ja loukkaat jalkasi. Tapahtuu kaksi asiaa: 

1: Loukkaannut fyysisesti. Ehkä polveen tulee mustelma.

2: Huomaat mitä tapahtui ja reagoit tapahtuneeseen. Tapahtuneen seurauksena alkaa jonkin asteinen sisäinen myllerrys. Tämä voi vaihdella kylmän viileästä rauhallisuudesta valtavaan surkutteluun, raivoon tai uhriutumiseen, joka peittoaa dramaattisuudessaan jopa fyysisen loukkaantumisen.

Sillä, kuinka reagoimme ja toimimme on valtava merkitys. Olisi tietysti hienoa, jos osaisi aina reagoida asioihin kuin viilipytty. Tunneskaala pysyisi rauhallisen tyytyväisenä, eivätkä ikävätkään asiat juuri hetkauttaisi. Erilaisiin sattumuksiin reagoisi lähinnä niin, että oma toiminta sen jälkeen johtaisi hyviin ja hyödyllisiin asioihin. Mutta eihän se näin mene. Voi tuntua siltä, että omiin tunteisiin on hyvin hankala vaikuttaa. Itse tunnetta voikin olla vaikeaa muuttaa. Sen sijaan olosuhteisiin ja toimintaan pystyy itse vaikuttamaan. Jos esimerkiksi tuntee itsensä väsyneeksi, kannattaa levätä. Näläntunteeseen auttaa syöminen, stressiin ja ahdistukseen raitis ilma ja liikunta, suruun lohdutus ja kosketus. On hyvä muistaa että:

• Tunteita ei voi valita, mutta

• Ajatuksiin voi vaikuttaa, ja

• Toiminnasta voi päättää itse

Onko mahdollista keskittyä kokemaan vaikeakin asia, kipu tai tapahtuma ilman ylimääräisiä ajatuksia ja tulkintoja? Itseltään voi ainakin kysyä, millainen on oma analyyttinen mieli. Osaako se tarkastella asioita objektiivisesti, vai onko sillä taipumusta analysoida asioita johonkin tiettyyn suuntaan? 

Omia tunteita ja kehon reaktioita tunteisiin on vaikea ennustaa. On myös vaikea tietää kuinka reagoi täysin odottamattomassa tilanteessa. Kuvittele tilanne, jossa kuulet täysin odottamattoman uutisen. Tuskin pysähdyt pohtimaan ensin kuinka aiot reagoida kuulemaasi uutiseen. Tunne ja reaktio tulevat täysin automaattisesti. Uutinen voi aiheuttaa voimakkaankin tunteen. Joskus oma reaktio saattaa myös olla jotain aivan muuta kuin voisi kuvitella.

Kävin lukiota kun ukkini kuoli. Surin rakasta ukkia ja itkeskelin vuolaasti. Muistan vuodattaneeni kyyneleitä kesken lukion matematiikan tunnin. Laskut taisivat silloin jäädä laskematta. Ukki ja mummu olivat vuosikymmeniä yhdessä, joten mummun poismeno vain muutamaa kuukautta ukin jälkeen ei varsinaisesti yllättänyt. Mutta oma reaktio uutiseen sen sijaan yllätti, sillä itkemisen sijasta aloin nauraa. Ei asiassa totisesti mitään hassua ollut, mutta jostain syystä reaktioni uutiseen tuli ulos nauruna. Kyseessä oli harvinainen, muttei tavaton reaktio: uutinen laukaisi voimakkaan muutoksen vireystilassa, eräänlaisen kehon puolustureaktion, ja tunnesysteemit menivät hetkellisesti sekaisin. Samalla tavalla iloinen asia voi toisinaan alkaa itkettää. Vaikka ehkeivät iloisen asian aiheuttamat liikutuksen kyyneleet kovin tavattomia ole.

Entäpä sitten toimiminen yllättävässä tilanteessa? Haluaisin mielelläni olla ihminen, joka ei jää toimettomaksi tilanteessa, jossa joku tarvitsee apua. Tätä tarkoitusta varten olen osallistunut ensiapu- ja alkusammutuskoulutuksiin. Samalla tiedostan, että omaa reaktiota ja toimintaa haastavassa tilanteessa on vaikea ennustaa. Entä jos jäädyn totaalisesti? Itseään tulisi siedättää ja harjoittaa tilanteisiin säännöllisesti, jotta taidot ja toimintakyky pysyvät ajantasaisina. Mutta mistäpä maallikkona haalimaan onnettomuuksia, jos oma työnkuva ei liity päivittäiseen pelastustoimintaan? Koskaan ei voi kuitenkaan tietää milloin tarjoutuu yhtäkkinen tilanne toimia.

Menneenä kesänä pääsin testaamaan toimintakykyäni käytännössä. Huomasin autolla ajaessani pyörätien laidalla tilanteen, jossa kaikki ei näyttänyt olevan kunnossa. Jotain ikävää oli selvästi tapahtunut, jonkinlainen onnettomuus. Pysähdyin kyselemään maassa istuvien nuorien vointia, ja selvisi, että vastakkaisista suunnista tulleet pyöräilijät olivat törmänneet toisiinsa kovassa vauhdissa. Kypäriä ei ikävä kyllä ollut käytetty. Yksi loukkaantuneista valitti selkää ja päätä. Hän vaikutti sekavalta eikä tuntunut muistavan mitä tapahtui. Ja miten toimin minä?

Kun toisen ihmisen hätä on silminnähtävä, hätääntyy helposti itsekin. Samalla pitäisi yrittää toimia rauhallisesti ja tuoda tilanteeseen rauhan tuntua. Oman mielen hätääntyessä mielestä kaikkoavat kaikki asiat, mitä ensiapukurssilla on käyty läpi. Ambulanssi oli jo matkalla onnettomuuspaikalle, mutta sillä tuntui kestävän. Tarjosin loukkaantuneelle vettä ja paperia haavojen pyyhkimiseen. Arvelin hänen olevan shokissa, mutta mitä silloin tulikaan tehdä? Onneksi mieleni toimi sen verran, että älysin etsiä vastausta Googlesta, josta sain selville miten shokissa olevan henkilön kanssa tulee toimia. Ai ei vettä, okei Google. Aikanaan ambulanssi saapui hakemaan potilaat sairaalaan. Myöhemmin sain kuulla, ettei suurempia vammoja tullut. Itse puolestani päätin osallistua uudestaan ensiapukurssille heti ensi tilaisuuden tullen.

Joskus omilla tunteilla on valtava perhosvaikutus. Pieni tapahtuma voi laukaista valtavan sisäisen myllerryksen. Toisena ääripäänä voidaan ajatella robottia, kuten esimerkiksi terminaattoria, joka jatkaa tehtäväänsä tunteilematta kunnes viimeisenkin virtapiirin toiminta lakkaa. Kenenkään ei tarvitse olla robotti, mutta kannattaa pohtia kuinka suuren vallan antaa omille tunteille ja haitallisille uskomuksille. Tunnetaidot liittyvät siihen, että osaa tunnistaa tunteet, niin omat kuin muidenkin. Tunneäly huomioi toisen tunteet ja vastaa niihin empaattisesti. 

Tunnesäätely tarkoittaa kykyä havainnoida, ilmaista ja säädellä omia tunnetiloja. Taito säädellä tunteita kehittyy lapsuuden temperamentin ja kasvuympäristön yhteisvaikutuksesta. Tunnesäätely on opittava taito. Kaikilla meillä on toimivaa ja toimimatonta tunnesäätelyä. Vaikka itse tunteita voi olla vaikea torjua tai muuttaa, niitä voi opetella lieventämään, kanavoimaan ja ennakoimaan.

Photo: Alexas Photos (Pixabay)

Merkityksellisyyden ytimessä

En miettinyt blogini nimeä ‘Merkityksellistä elämää metsästämässä’ kauhean pitkään. Lähinnä halusin nimen joka kokoaa yhteen itselleni merkityksellisiä teemoja kuten hyvinvointi ja kirjoittaminen. Asioita, jotka tuovat onnea ja tyytyväisyyttä. Sanotaan, että merkityksellinen elämä on onnellista elämää. Ja että onnen tavoittelun sijaan kannattaa tavoitella sitä, että elämässä on merkityksellisiä asioita. Onni tulee silloin sivutuotteena. Eri asia on tietysti se, kannattaako merkityksellisyyttä suorastaan metsästää. Hirvikivääri olalle ja menoksi! Vai mites? No, tässä blogissa sitä ainakin yritetään. Ja tämä yritys lienee koko elämän mittainen :)

Juuri nyt tunnen olevani merkityksellisyyden ytimessä! Hui kauhistus! Miten se on mahdollista? Minäpä kerron: hoidan pientä vauvaa. Kannattaako suurempaa merkitystä edes mistään etsiä? Jäin vanhempainvapaalle maaliskuun alussa. Vapaata on nyt ehtinyt olla pari kuukautta. Keväällä elämässä oli kaikenlaisia haasteita, mutta alkukesästä olen alkanut nauttia. Tämä on kolmas (ja ottaen huomioon perheemme lapsiluvun ja ikäni, suurella todennäköisyydellä myös viimeinen) äitiyslomani. Kokemusta vauvan hoidosta on jo sen verran, että osaan olla stressaamatta turhia. Aikaa jää paremmin vauva-ajasta nauttimiseen, siitäkin huolimatta, että kolmen lapsen kanssa kädet ovat usein täynnä. Nyt kiirettä on onneksi vähemmän, koska koulut ovat sulkeneet kesäksi ovensa. Lomalaiset, eli minä ja lapset, nukumme suosiolla aamuisin kymmeneen. Nukunko yösyötöistä huolimatta jopa paremmin, kuin töissä ollessa? Uskaltaako tällaista sanoa ääneen - tai kirjoittaa blogiin?

Toki moni muukin asia elämässä voi tuoda siihen merkityksellisyyttä kuin vauva. Jokainen meistä saa päättää itse mikä omaan elämään tuo onnea, iloa ja merkityksellisyyttä. Sitä voi tuoda vaikkapa työ. Tunnustan kuitenkin, että juuri nyt en päivätyötäni kaipaa. Siinä missä aiempia äitiysvapaita varjosti jonkinasteinen FOMO (muut siellä luovat uraa, mutta minä en!) alan ymmärtää, etteivät työt katoa mihinkään. Niitä ehtii kyllä tehdä, jopa vuosikymmeniä vielä. Suuressa arvossa pidän tällä hetkellä kiireettömyyttä sekä aikaa lasten kanssa. Siitäkin huolimatta, ettei lastenhoito ole aina helppoa ja mukavaa. Vanhempainvapaalla enemmän aikaa jää myös kesästä nauttimiselle. Kasvien kasvun seuraamiselle, lintujen laulun kuuntelemiselle, takapihan keltaisen kulleroiden ihastelulle. Tiedän, ettei moni ikäiseni kaipaa tässä vaiheessa, nelikymppisenä, vauvaa saati pikkulapsiarkea. Hassua kyllä, minua ajatus ei yhtään ahdista.

Oravanpyörää voi paeta muutenkin kuin jäämällä vanhempainvapaalle. Yle Areenasta löytyy dokumentaarinen sarja nimeltä Van Life - elämäni roadtrip. Sarja kertoo siitä, miten entinen uutisankkuri on tehnyt todellisen elämänmuutoksen, jättämällä pääkaupunkielämän ja asumalla viimeisten parin vuoden ajan miehensä kanssa pakettiautossa. Yhdessä on kierretty ympäri Eurooppaa, samalla dokumentoiden omaa reissaamista ja kulkevaista elämäntapaa. Ohjelma tarjoaa kauniita maisemia, sekä houkuttelevan ajatuksen: voisinkohan minäkin…? Tällainen elämäntyyli olisi nykyisin mahdollista aika monelle, etätöiden yleistyttyä. Yksi asia nousee kuitenkin heti mieleen: lasten kanssa ei noin vain lähdetä pitkälle pakumatkalle. Elämä on valintoja. Koska omassa elämässäni on kolme lasta, tyydyn matkustamaan kotisohvalta käsin. Tänä kesänä reissaamme lähinnä kesämökille. Kun vauva kasvaa, uskallamme ehkä vähän kauemmas. Kiertolaiselämän taidamme kuitenkin jättää väliin.

Mitä oikeastaan tarkoittaa merkityksellinen? Se on jotain, joka on tärkeysjärjestyksessä korkealla. Asia, joka ei missään nimessä tunnu yhdentekevältä. Oletko pohtinut mitkä asiat tuovat merkityksellisyyttä elämääsi? Tai onko ehkä asioita joita lisäämällä oman elämän merkityksellisyys kasvaisi? Näitä asioita on hyödyllistä pohtia ainakin silloin, jos elämä alkaa maistua puulta. Jos tuntuu siltä, ettei mikään oikein motivoi. Silloin on hyvä listata asioita, jotka ovat itselle merkityksellisiä. On myös hyvä pohtia, olisiko jokin muutos mahdollinen, jotta pääsisi lähemmäs itselle merkityksellistä elämää.

Yksi itselleni merkityksellinen asia tapahtui viime viikolla, sillä allekirjoitin tuolloin kustannussopimuksen tietokirjalleni, joka ilmestyy marraskuussa. Karkasin äitiyslomalta päiväksi Helsinkiin. Samalla pääsi toinen pojistani ihmettelemään pääkaupunkiamme ja kokemaan suuren kaupungin riemuja. Kustannussopparia juhlin samppanjalasillisella, istuskellen skumppalasi kädessä maailmanpyörässä. Harvoin on elämä tuollaista “luksusta”, ja moni kirjoittaja allekirjoittaa sen, että kirjoittaminen on kallis harrastus. Kaikesta kurjuudesta huolimatta kirjoittamiseen liittyy kuitenkin onnen ja merkityksellisyyden hetkiä!

Ihanaa ja merkityksellisten asioiden täyteistä kesää juuri sinulle!

Photo: Maria Burrow (takapihan kullerot :))

Tarinoita

Viimeisestä blogipostauksesta on kulunut aikaa jo puolitoista kuukautta. Kirjoitustauolle on hyvä syy, nimittäin vauvan syntymä. Viimeiset kuusi viikkoa on kulunut univajeesta “nauttien” ja kakkavaippoja vaihtaen. Vähäisen unen aiheuttaman aivosumun vuoksi mainittakoonkin, että jos tästä tekstistä löytyy virheitä ja epäjohdonmukaisuuksia, ne voitaneen laittaa yöheräilyjen piikkiin. Ennen kaikkea viimeiset viikot ovat kuitenkin kuluneet suloista uutta tulokasta ihastellen. On upeaa olla mukana pienen ihmisen tarinassa, aivan sen ensimmäisistä sivuista alkaen.

Viikonloppuna poistuin vauvakuplasta peräti neljäksi tunniksi, osallistumalla narratiivisen tietokirjoittamisen koulutukseen. Koulutus tarjosi mahdollisuuden oppia uutta ja kuulla muiden kirjailijoiden tarinoita heidän elämästään sekä kiehtovista kirjoitusprojekteistaan. Narratiivinen tietokirjoittaminen on imaissut minut mukaansa kunnolla, niin esikoiskirjani kuin tekeillä olevan käsikirjoituksen myötä. Genren voi tiivistää lyhyesti niin, että narratiivisen tietokirjan on tarkoitus antaa tietoa ja viihdyttää. Juuri sellaiset kirjat minua kiinnostavat, sekä lukijana että kirjoittajana. Kiehtovat tositarinat, joiden mukana saa hypähdellä sivulta toiselle.

Narratiiviset tietokirjat ovat kasvava trendi. Tietokirja voidaan kääntää englanniksi “non-fiction”. Kyse on siis ainakin pääpiirteittäin tositarinasta, vaikkakin joskus faktan ja fiktion raja voi olla veteen piirretty viiva. Näin koen ainakin itse silloin kun mietin kuinka pilkun tarkasti haluan pysyä totuudessa. Otanko vapauksia vähintäänkin siinä, missä aikajärjestyksessä esitän asiat? Liioittelenko edes vähän? Pienet “rajan ylitykset” toisaalta laitettakoon taitelijan vapauden piikkiin. Narratiivisuus tarkoittaa tarinallisuutta, kertomusta. Narratiivinen eli luova tietokirja voi olla esimerkiksi omaelämäkerrallinen tarina. Siinä voidaan hyödyntää erilaisia tekstityylejä aina kaunokirjallisesta tyylistä koviin faktoihin ja runoudesta dialogiin. Ehkäpä narratiivisessa tietokirjoittamisessa viehättääkin juuri sen tarjoama vapaus ja poissaolollaan loistavat tiukat raamit.

“Perustuuko se tositapahtumiin?” Tyypillinen kysymys, jonka kuulen mieheltäni kun katson elokuvaa tai kerron hänelle lukemastani kirjasta. Onko sillä väliä? Tarina voi olla hyvä, olipa se sitten tosi vai ei. Usein tarina tuntuu kuitenkin kiehtovammalta, kun tietää, että se on tosi. Joku on oikeasti kokenut tämän! Sanotaan, että totuus on usein tarinaakin ihmeellisempää. Juuri tuollaiset tositarinat olisikin hyvä saada ikuistettua kansien väliin. Sellaiset tarinat, jotka ansaitsevat tulla kerrotuksi.

On aika palata erään tositarinan äärelle. Omaan todellisuuteeni, jota tällä hetkellä määrittävät säännölliset maidontuoksuiset ruoka-ajat, vauvan ensimmäiset hymyt ja jokellukset. Tarinaan, jota juuri tällä hetkellä kertoo itse itseään. Tarinaan, jonka osana saan olla ja todistaa elämän ihmettä! Tähän aiheeseen palataan narratiivisessa tietokirjassa, josta saan toivottavasti kertoa lisää mahdollisimman pian.

Photo: Mystic Art Design (Pixabay)

Klisee, synneistä suurin

Kiira Korven juuri julkaistu runokirja Hyppää vaan! on nostattanut suuren haloon. En ole lukenut kirjaa, joten en aio kirjoituksessani ottaa kantaa suuntaan tai toiseen. Sen kuitenkin mainitsen, että hänen teostaan on kritiikissä kuvattu kliseiseksi - ja juuri kliseitä käsittelen tällä kertaa blogissani. Klisee, tuo synneistä suurin. Voiko mikään teksti saada pahempaa kritiikkiä kuin “kliseinen”?

“Tämä on klisee, mutta tottahan se on että…”. Muistatko kuulleesi jonkun sanovan näin, tai oletko ehkä itse sanonut näin? Klisee tarkoittaa kulunutta sanontaa tai ilmaisua. Kirjallisuudessa klisee on tietysti kamala asia, sillä eihän kirjoittaja ole keksinyt asiaa itse vaan pelkästään jäljitellyt jotain mitä joku muu on sanonut tai kuvannut. Kyseessä voi olla stereotypia, asia tai fraasi joka on kulunut olemattomiin. Mikä siinä on niin kauheaa? Enhän vain ole itse kliseinen? 

Eksyn pohtimaan kliseetä käydessäni lyriikan kurssia. On tarkoitus kirjoittaa runo ja mieleeni putkahtaa ainoastaan auringonlasku, meren aallot sekä eri väriset ja mahdollisesti hyväntuoksuiset kukat. Sitäkö tämä nyt on? Että prinssi saa prinsessan ja tarinalla on onnellinen loppu? Olenko minä todellakin näin tylsä. Kysyn lyriikkakurssin opettajalta voiko runo olla huono. Vastaus ei suinkaan ole yksiselitteinen, taidetta voi olla vaikea määritellä. Jostain syystä tunnen kuitenkin, että vastaus on: huono, huonompi, klisee.

Ranskalainen sana cliché tarkoittaa ’kuvalaattaa’. Mieleen tulee jonkinlainen tiiliseinä, jossa yksikään tiili ei erotu toisesta, vaan jokainen on edellisen kopio. Ainakin kirjallisuudessa kliseitä halutaan välttää. Omaperäinen ja kliseitä kaihtava näkökulma on täysosuma. Toivottavaa olisi, ettei kukaan elä elämäänsä onnellisena loppuun saakka, sillä sehän olisi klisee. Onko huono tarina kuin sata kertaa katsottu Disney-leffa? Ontuuko juoni jos päähenkilö selviää vaikeuksien kautta voittoon? Onko kurjuuden läpi kantava toivo jo kulunut konsepti? 

Saan runon kirjoitettua, ja huomaan sen olevan vähemmän uniikki, ainakin omaan korvaani. Onko se peräti kliseinen? Toivottavasti kukaan muu ei huomaa. Puhumme hetken huonoista runoista ja kliseistä, jonka jälkeen jokainen on hiljaa. He ymmärtävät kunnioittaa kliseisyyden kaameutta. Ja juuri tämä on syy miksi haluan sukeltaa kliseisyyden ennalta arvattavaan syleilyyn ja kysyä onko se todellakin niin kamala asia kuin miltä se vaikuttaa? Voiko jonkun koko elämä olla klisee? Onko elämä klisee jos kaikki menee turhankin ennustettavassa järjestyksessä: opiskelu, työ, avioliitto ja lopulta kaksi ja puoli lasta. Onko elämäni klisee, ja entä sitten jos onkin? Toisen suurin pelko voi olla massaan uppoaminen, ja toisen siitä liiaksi erottuminen.

“Tämähän on nyt klisee, mutta sanon nyt kuitenkin näin.” Pienennänkö tällä itse sanomaani? Häpeilenkö jotenkin sitä, mitä aion sanoa? Miksi joudun selittämään muille, että joku muukin on joskus sanonut näin? Enkö voisi mieluummin sanoa: kyseessä on ikiaikainen viisaus! Uudestaan ja uudestaan todeksi todettu. Muutkin kuin minä ovat sen huomanneet! Jälleen kerran on jokseenkin lohdullista, etten minä niin uniikki ole. Onko klisee sittenkin vain sen asian toteamista, että ihmiset ovat loppujen lopuksi samanlaisia? Tunteemme ja ajatuksemme muistuttavat toisiaan ja sehän on vain inhimillistä. Joku on keksinyt osuvan ilmaisun, ja jossain vaiheessa samantyylistä fraasia käyttää joku toinenkin. Tarpeeksi käytettynä asiasta muodostuu klisee. Mitäpä jos joskus yrittäisikin olla oikein kliseinen, jos tuntuu uuvuttavalta olla uniikki?

Photo: Thought Catalog (Unsplash)

Ämpärilista

Ämpärilistoista (eng. bucket list) on tullut joitain vuosia sitten trendikkäitä. Niitä on mukava miettiä, ja onpa aiheesta kirjoitettu kirjoja sekä tehty elokuvakin. Mitä sinun ämpärilistallasi on? Mitä asioita haluat ehdottomasti tehdä elämässäsi? Onko lista jo valmiina? Onko yksi ämpärilistan kohdista peräti ilmaisen ämpärin jonottaminen? Ei sillä väliä, sillä nyt on oiva tilaisuus pohtia listaa! Kohta voit jo ripustaa oman listasi jääkaapin oveen ostoslistan viereen, ja alkaa ruksimaan pois asioita joita on ehdottomasti tehtävä tässä elämässä!

Nuoruudessani ämpärilistani koostui ainakin matkustamisesta. Suunnittelin vierailevani elämäni aikana sadassa maassa. Sittemmin tämä tavoite on poistunut ämpärilistaltani. Olen saavuttanut tavoitteesta arviolta kolmanneksen, mutta enää matkustaminen ei innosta ihan samalla tavalla kuin ennen. Sitä paitsi omatunto kolkuttaa massiivisen hiiljalanjäljen jättämisestä ihan vain sen vuoksi, että haluaa matkustaa. Onko ämpärilista silkkaa ilonpitoa vai liittyykö se loppujen lopuksi myös arvoihin, eli siihen mikä ihmisestä tuntuu tärkeältä ja oikealta? Sen voi toki jokainen päättää itse.

Ämpärilistan odotetaan sisältävän asioita joita ehdottomasti haluaa elämässään tehdä! Yritän miettiä ämpärilistaani, eikä mieleeni tule montakaan asiaa joita ehdottomasti haluan tehdä. Muutamia asioita ehkä joita mielelläni tekisin, mutta ei mitään kovin ehdotonta. Onko minusta tullut a) iän myötä vähemmän ehdoton, vai b) yksinkertaisesti TYLSÄ!? Nuorempana meillä on todennäköisesti enemmän villejä haaveita ja tulevaisuuden skenaarioita. Ikääntyessä haaveista ei suinkaan tarvitse luopua, mutta ihminen saattaa olla jo hiukan vaatimattomampi ja varovaisempi. Jonkinlainen “repäiseminen” voisi silti tehdä keski-iän kaihertamallekin hyvää.

Elokuvassa “The Bucket List” Jack Nicholson ja Morgan Freeman esittävät syöpää sairastavia vanhuksia, jotka päättävät pistää ranttaliksi ennen kuin on aika niin sanotusti potkaista tyhjää, tai kuten ilmaisu kuuluu englanniksi, “potkaista ämpäriä” (kick the bucket). Melkoisiin seikkailuihin miehet päätyvätkin. Ämpärilista johdattaa heidät muun muassa laskuvarjohyppäämään, lentämään lentokoneella Pohjoisnavan yli ja huristelemaan moottoripyörällä pitkin Kiinan muuria. Itse en ole elokuvaa vielä nähnyt, mutta täytyypä lisätä se pikimmiten omalle ämpärilistalleni.

Tietysti toivon elämääni hyviä asioita kuten terveyttä ja rakkautta. Ja mielellään vähemmän sairautta ja epäonnea. En kuitenkaan ole varma ovatko nuo varsinaisia ämpärilistan kohtia, vai pitäisikö listalle lisätä jotain hiukan konkreettisempaa. Ämpärilistaa voisi tietysti pohtia myös menneessä aikamuodossa, ja olla tyytyväinen asioihin joita on jo tullut tehtyä. Homma toimii samalla tavalla kuin saavutettujen unelmien listaaminen, lisäten kiitollisuutta siitä mitä jo on. Onko maailmasi jo valmis, vai onko elämä epätäydellinen ennen kuin laskuvarjohyppy on hypätty, tohtorintutkinto suoritettu tai Sormusten herra -trilogia katsottu läpi yhteen menoon? Viimeisen kohdan voin ruksia pois omalta ämpärilistaltani. Luonnollisesti olen saavutuksestani äärimmäisen ylpeä. Yöunet tuli tosin uhrattua elokuvataiteen nimissä. Olen myös vaeltanut elokuvassa nähtävän Tuomiovuoren ohitse. Kyseessä on Uuden-Seelannin Mount Ngauruhoe. Hieno paikka ja hieno vaellus, ihan vaikka ämpärilistalle lisättäväksi!

Näen ämpärilistan positiivisena asiana. Se voi tuoda elämään jonkinlaista tavoitteellisuutta, varsinkin jos elämä on alkanut tuntua päämäärättömältä haahuilulta. Se voi antaa näköalaa - jotain mitä kohti pyrkiä. Ehkä se tuo elämään seikkailun jota odottaa. Aina tavoitteiden ei tarvitse olla tajuntaa räjäyttäviä ja valtavia niin kuin elokuvan äärimmäiset esimerkit. Niiden ei tarvitse olla kalliita, eikä niitä tehdäkseen tarvitse aina matkustaa maapallon toiselle puolelle. Alitajunnasta saattaa kuitenkin nousta jokin asia, jonka on jo pitkään toivonut elämässään toteuttavansa, mutta jostain syystä sitä ei ole vielä saanut tehtyä. Näitä juttuja kannattaa kuitenkin toisinaan pohtia aktiivisesti, sillä elämän suunta saattaa muuttua positiivisesti. Ämpärilistaa olisi hyvä miettiä muussakin tapauksessa, kuin vain silloin jos viikatemies kurkkii jo nurkan takaa. Elämä on tässä ja nyt, eikä koskaan voi tietää mitä huomenna tapahtuu.

Photo: NoName13 (Pixabay)

Kirjoitusvinkit

Nyt on saatu nauttia hiihtolomasta ja kauniista pakkaspäivistä. Vaikka kuva ei sinällään liity blogin tämänkertaiseen aiheeseen, jaettakoon nyt samalla hiukan pakkaspäivän upeutta!

Ja sitten itse aiheeseen. Kirjoitusvinkkejä löytyy monenmoisia. Alla oleva listaus ei suinkaan ole kaikenkattava, eivätkä omat vinkkini välttämättä toimi kaikilla, mutta ne toimivat minulla. Jaan omat hyväksi havaitsemani tavat tuottaa tekstiä - ehkäpä niistä hyötyy myös joku muu. Mukavia kirjoitushetkiä!

1. Moni suosittelee suunnittelemaan tekstejä mind mapin tai jopa Excelin avulla, ainakin pitempiin projekteihin kuten vaikkapa kirjan kirjoittamiseen liittyen. Minä sen sijaan annan vain mennä, ilman suurempaa Master Plania. Ajatusten virtaa voi aina editoida jälkikäteen.

2. Muistiinpanot ovat tärkeitä. Jos muistisi on samaa luokkaa kuin minun ja kultakalan, eli noin kolme sekuntia, muistiinpano kannattaa kirjoittaa ylös sillä sekunnilla kun se putkahtaa päähän. Muuten sen unohtaa, muistaen vain että kyseessä oli oikea kuningasidea. Omia muistiinpanojani löytyy käsin raapustettuna kalenterin reunasta, sekä puhelimen muistiinpanosovelluksesta, josta ne saa kätevästi lähetettyä itselleen sähköpostitse. Jos energiatasot eivät salli läppärillä naputtelua, olen kirjoittanut välillä pitempiäkin tekstejä kännykän muistiinpanoihin, esimerkiksi sängyllä maaten. Toimii!

3. Sanavalinnat. Jos oma teksti tuntuu jotenkin tylsältä ja tarvitsee elävöittämistä, mieti toistuvatko samat sanat turhan monta kertaa. Jännittäviä vaihtoehtoja löytyy esimerkiksi netin synonyymikoneista. Välillä yksittäinen tarkkaan mietitty sana voi lisätä oleellisesti tekstiin hauskuutta, elävyyttä ja oivaltavuutta.

4. Usein sanotaan, että pitäisi kirjoittaa joka päivä. Mielestäni tämä luo kirjoittajalle turhia paineita. Omassa elämässäni on paljon muutakin kuin kirjoittaminen. Yleensä en ehdi enkä jaksa kirjoittaa päivittäin. En myöskään ole yksi niistä harvoista ja onnekkaista, jotka tienaavat leipänsä kirjoittamalla. Korkeintaan olen kirjoittamisella tienannut pikkuruisen kovan leivänkannikan verran ja eihän sillä elä. Suoraan sanottuna en ole edes ihan varma olenko loputtoman luovuuden kaivo, josta voisi ammentaa luovaa kirjoittamista työpäivän verran päivässä. Elämässäni on ollut pitkiäkin jaksoja, jolloin en ole kirjoittanut. Toisaalta on ollut myös kausia jolloin olen hakannut näppäimistöä inspiraation vallassa päivittäin. Summa summarum, kirjoita silloin kun hyvältä tuntuu. Välillä pieni itsensä patistaminen voi kuitenkin auttaa.

5. Tämä ei ehkä ole niinkään vinkki, vaan toteamus: Jos pystyy kirjoittamaan, ei elämässä kaikki voi olla hirveän huonosti. Jos asiat ovat huonosti, kykenen kirjoittamaan korkeintaan muutaman sanan muistiinpanoihin: “huonosti menee”, tai “paska fiilis”. Luovuus on stressin vastakohta, joten stressitasojen ja fyysisen hyvinvoinnin ollessa huonossa jamassa ainakaan minä en kykene luovuuteen. Jos luovuutta löytyy, voi ihminen todeta: “huonomminkin voisi mennä” tai “elämässäni on nyt tilaa luovuudelle” tai jopa “nyt menee hyvin!”.

6. Älä rajoita itseäsi. Tämä vinkki toimii niin kirjoittaessa kuin muillakin elämän osa-alueilla. Turhat ennakkoluulot pystyttävät tarpeettomia raja-aitoja luovuuden tielle. Olen itsekin suhtautunut hiukan epäluuloisesti esimerkiksi blogin kirjoittamista ja lyriikkaa kohtaan. Kannattaa pohdiskella syvemmin mistä ennakkoluulot johtuvat ja voisiko niiden ylitse päästä. Saatat avata itsellesi aivan uusia ovia.

7. Mistä niitä ideoita sitten tulee? Mistä löytää inspiraation lähteen? Itselläni parhaana ajatushautomona toimii raitis ulkoilma. Kävely metsässä tai hiihtolenkki meren jäällä on oivallinen ideageneraattori. Joskus ajatukset vaeltavat sopivasti myös autolla ajaessa. Sen verran on kuitenkin hyvä pysyä mukana todellisuudessa, ettei aja edessä ajavan auton perään. Muistiinpanovälineet kannattaa olla mukana aina, sillä koskaan ei tiedä missä hyvä idea putkahtaa mieleen.

8. Kirjoitusoppaat. Epäilen vahvasti löytyykö sellaista kirjoittajaa tai kirjailijaa, joka olisi kaikin puolin niin valmis ja oppinut, ettei voisi oppia muilta mitään uutta.

9. Verkostoidu. Ideoita ja inspiraatiota, vertaistuesta ja palautteesta puhumattakaan tulee parhaiten muilta kirjoittajilta. Heitä löytyy esimerkiksi kirjoituskursseilta ja erilaisista netistä löytyvistä ryhmistä.

10. Miten päästä alkuun? Jos aloittaminen tuottaa tuskaa ja tyhjä paperi kammoksuttaa, voi avuksi ottaa jonkin kirjoitusharjoituksen. Niitä löytyy kirjoitusoppaista ja netistä pilvin pimein. Kun alkuun on päässyt, loppu sujuu helpommin. Lopuksi aloituksen voi pyyhkiä tekstistä pois. Näin tapahtuu todennäköisesti joka tapauksessa, olipa aloituksessa hyödynnetty jotain harjoitusta tai ei. Lopullinen teksti on usein kirjoitettu lähes kokonaan uudelleen, näin koen asianlaidan olevan ainakin pidempien projektien kohdalla.

Photo: Maria Burrow

Tekoälyrunoutta

Sain luettavakseni toisen osan Jukka Aalhon ja tekoälyn yhteistyönä tuottamasta Aum Golly -runokirjasta. Jo ensimmäinen osa herätti ajatuksia. Osa runoista oli yllättävänkin oivaltavia. Samalla kun niitä lukee ei voi olla ajattelematta, että tässä on tosiaan koneen tekemiä runoja ihmisyydestä. Uutta runokirjan kakkososassa on se, että mukana on nyt myös kuvitus, jonka on tehnyt niin ikään tekoäly, Midjourney nimeltään. Tartun innolla tähän runokirjaan, sillä haluan tietää millaisia runoja tekoäly on tällä kertaa kirjoittanut. Myös tekoälyn tekemät kuvat herättävät uteliaisuuteni.

Moni kuvaa tekoälyä ja sen tuotoksia hiukan pelottaviksi. On pelottavaa kuinka “älykkääseen” toimintaan tekoäly nykyisin taipuu. Milloin ihminen jää turhakkeeksi? Vaaniiko nurkan takana terminaattori, joka on minua fiksumpi? Pelotti tai ei, runokirja on kahlattava läpi. Kun luen kirjaa, pelon lisäksi herää muitakin tunteita, nimittäin hämmästys ja kateus! Hämmästys sen takia, että runot ja kuvitus ovat todella hyviä! Ja kateus sen vuoksi, että ne ovat suurella todennäköisyydellä parempia kuin omat tuotokseni. Runot ovat tarkkanäköisiä, osin huumoripitoisiakin. Voiko tekoäly olla huumorintajuinen? Kuvat ovat runoihin sopivia, värikylläisiä ja taiteellisia. Kirjan kannessa näkyvä kuva antaa osviittaa kuvien laadusta, niistä saisi vaikka tauluja ripustettavaksi kodin seinille. Monta kertaa parempia kuin omat tuherrukseni.

Esittelen kirjaa esiteinilleni ja hänen ystävälleen. Kerron heille, että kone on tehnyt sekä runot että kuvat. Modernit nykynuoret luottavat teknologiaan: “No kyllähän kone osaa.” Kirjan kuvitus saa heidän hyväksyntänsä: “Aika siistejä”. Runoihin naperoilla ei ole aikaa perehtyä syvällisemmin, koska on kiire kaverin luokse leikkimään. Tai mitä ikinä he siellä sitten tekevätkään, mahdollisesti jotain joka liittyy moderniin teknologiaan. Tekoälyyn jopa.

Syötteilläkin on tässä hommassa merkityksensä, eli sillä mitä tekoälyä pyytää tuottamaan. Mahdollisuudet ovat luonnollisesti rajattomat. Kirjaa lukiessa huomaa, että syötteitä on selvästi mietitty tarkkaan. Mikä olisi mielenkiintoista tekoälyn tuottamana? Mikä olisi uniikki aihe runolle? Mielikuvitusta kannattaa käyttää, eikä tyytyä menemään siitä mistä aita on matalin. Minkäköhänlaisen runon tekoäly kirjoittaisi aiheesta “Kun menee siitä missä aita on matalin”? Nyt mukana on esimerkiksi hullaantuneen neandertalilaisen rakkausruno, runo kahdeksiodraamasta sekä runo perunasta, joka ei halua tulla keitetyksi.

Yhdessä runossa Jukka ja tekoäly miltei ajautuvat riitelemään, mikäli se nyt ChatGPT:n kanssa on mahdollista. “Hän” tai miksi tekoälyä kukin haluaa kutsua, tuntuu olevan kohtuullisen mukava kaveri. Jukan pahoitellessa sitä että sanoi tekoälylle pahasti, kone vastaa:

Ei se mitään, ei tarvitse pyytää anteeksi. Kielimallina en kykene loukkaantumaan tai ottamaan itseeni mistään sanomastasi.

Millainen mahtaa olla Aum Golly 3? Melkein odotan, että ovelleni saapuu robotti joka lausuu itse tekemänsä runot minulle livenä. Ehkä se jopa laulaa luikauttaa pienen serenadin. Jotain järisyttävää on varmasti tiedossa. Jotain, joka vie lukijansa kokonaan uuteen tekoälykkääseen ulottuvuuteen.

Photo: Maria Burrow

Paperiaarre

Vapaapäivänä otan projektikseni siivoilla entisen huoneeni hyllyjä lapsuuden kodissani. Hyllyille on pakattu kaikenlaista, työnnetty pois tieltä kuljeksimasta. Mietin mitä tekisin vanhoille c-kaseteille, ulkomailta kerätyille simpukoille ja 90-luvun voimistelunäytöksessä käytetylle asulle. Kaikista eniten hyllyiltä löytyy kuitenkin paperia. Paperisia valokuvia, vanhoja lehtiä, vanhoja kirjoituksia. Oma lukunsa ovat tietysti “tärkeät paperit” joista ei ole ihan varma milloin niitä uskaltaa heittää menemään. Ehkä kuitenkin uskallan jo luopua parinkymmen vuoden takaisesta puhelinliittymälaskusta? Hyvä kysymys on tärkeiden papereiden kohdalla myös miten niistä hankkiutuu eroon, mikäli paperit sisältävät henkilötietoja tai muuta huippusalaista.

Tutkiessani paperipinoja tarkemmin suorastaan häkellyn käsinkirjoitettujen dokumenttien määrästä. Kyseessä ei nimittäin ole pelkkiä kouluaineita, vaan todella paljon lapsuudessa ja nuoruudessa täysin vapaaehtoisesti kirjoitettuja tekstejä. Kirjeitä, päiväkirjoja, runoja, kaverikirjoja, kirjevihkoja, jopa pitempiä käsikirjoituksia. Niin paljon tekstiä, että tuohon kaikkeen on uponnut satoja, ellei tuhansia tunteja. Sanotaan, että mitä harjoittelee 10.000 tuntia, siinä tulee hyväksi. Jossain tapauksessa jopa ammattilaiseksi.

Löytämäni valtava määrä käsinkirjoitettua tekstiä saa ajattelemaan digitalisaatiota. Kirjoitetaanhan sitä toki nytkin. Päivittäisiä viestejä ja raportteja kännykällä ja koneella - käsin ehkä ostolista jos hyvin käy. Listasta voi onneksi ottaa kännykällä kuvan ja lähettää sen ostoksia tekevälle puolisolle listan unohtuessa jääkaapin oveen. Suuri osa näppäillystä tekstistä tallentuu jonnekin pilveen, ja lopulta kai kuitenkin katoaa. Sama juttu valokuvien kanssa: vanhoja kuvia on kansiokaupalla, mutta kuinka moni jaksaa nykyisin teettää kuvat paperisiksi? Tähän väliin kuitenkin pieni disclaimer: osa kuvista ja teksteistä joutaakin roskiin, joten ehkä digitalisaatio ei ole pelkästään pahasta. Sitä paitsi paperista alkaa olla jo pulaa.

Suurin yksittäinen paperiaarteen syövereistä löytyvä projekti lienevät kirjat, joita kirjoitimme kavereiden kanssa ala-asteella. Heppakirjoja, sekä tarinoita Cassu-koiran seikkailuista. Niitä tehtiin yhteensä varmaan kymmenen kouluvihon pituista teosta, jokainen käsin kirjoitettu ja kuvitettu. Onneksemme opettajamme oli niin touhukas, että lähetti kättemme tuotoksia eteenpäin. Niinpä yksi Cassu-kirjoista julkaistiin jatkokertomuksena Koirakerholainen-lehdessä. Sama kirja sai myös erityismaininnan historian ensimmäisessä Napero-Finlandiassa vuonna 1993. Kun puhutaan lasten ja nuorten luku- ja kirjoitustaidon katoamisesta, paperivuoren läpi kahlatessani alan ymmärtää mistä se johtuu. Olivatpa vanhat tekstit hyviä, huonoja tai tragikoomisia, ne ovat joka tapauksessa joka ikinen kirjoitusharjoituksia.

Eräänlainen jo unohtunut aarre löytyy ruskean A4-kuoren sisältä. Vuosituhannen vaihteessa kustantajalle lähettämäni tekstini palautettuna, sekä hylkäyskirje. Mutta millainen hylkäyskirje! Kirje on tietysti ihka oikeaa paperia, leimoineen ja aitoine allekirjoituksineen. Sähköpostissa ei kerta kaikkiaan ole samaa särmää! Kaiken lisäksi teksti, jonka olin jo täysin unohtunut ei ole hullumpi. Pitäisiköhän kokeilla kepillä jäätä ja lähettää se uudelleen johonkin näin reilut parikymmentä vuotta myöhemmin?

Menneisyyden läpi käyminen on antoisuutensa lisäksi kohtalaisen uuvuttavaa. Niin paljon sanoja, sivuja ja muistoja. Välillä nauran itseni läkähdyksiin, mutten pääse parin tunnin aikana yhtä hyllyä pidemmälle. On pakko jatkaa hommaa toisella kertaa. Todennäköisesti myös aivoillani kestää jonkin aikaa prosessoida kaikkea näkemääni ja lukemaani. Vaikka digitalisaatio on luonnon (ja tilan) säästämiseksi ihan hyvä homma, taidan silti pysyä kannassani - oma suosikkini on paperi. Luen lehteni ja kirjani mieluiten paperilta, ja pilvipalveluita enemmän luotan paperisiin valokuviin. Vaikka kyseessä taitaa olla katoava kansanperinne, kannustan välillä myös kirjoittamaan käsin - muutakin kuin sen ostoslistan. Kirjoittakaa lapsillenne vauva-kirjaa tai kirje itsellenne kymmenen vuoden päähän. Jättäkää pieni muisto johonkin, pieni paperiaarre.

Photo: Pexels (Pixabay)

Tunnetaitoja ja raivokävelyä

Anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joihin en voi vaikuttaa ja rohkeutta muuttaa ne joihin voin, ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.

Tyyneysrukouksessa kiteytyy tärkeä mielenrauhan elementti - hyväksyminen. Hyväksyminen liittyy läheisesti kykyyn elää elämäänsä tyytyväisenä. Asioita, joita joudumme hyväksymään ovat esimerkiksi itsemme ja omat tunteemme, sekä todellisuus jossa elämme. Joskus ollaksemme tyytyväisiä, meidän on vain tyydyttävä joihinkin asioihin.

Millainen on ihminen joka ei hyväksy mitään? Eikö maailma täytä kyynisen standardeja? Onko hänellä selkeä käsitys siitä, miten asioiden tulisi olla? Maailman meno ja muut ihmiset eivät vain millään vastaa niille asetettuja kriteerejä. Niinpä tyytymätön ottaa elämäntehtäväkseen antaa kielteistä palautetta, motkottaa ja jupista kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan. Tyytymätön ilmaisee jatkuvan turhautumisensa huokailulla ja silmien pyörittelyllä. Kun ei kelpaa niin ei kelpaa! Tällaisen asenteen omaava kuvittelee olevansa valmis ja tietävänsä kaiken paremmin. Näin ei voi voittaa, sillä maailmahan on ja tulee olemaan varsin epätäydellinen paikka. 

HAAVAIDENTITEETTI

Tyytymättömän ihmisen luonteenpiirteelle on nimikin: haavaidentiteetti. Tällainen identiteetti johtuu menneisyyden, ehkä jopa lapsuuden, ikävistä kokemuksista, jotka toistuessaan muodostuvat osaksi kärsijän identiteettiä. Valituksellaan kyseinen ihminen pyrkii tulemaan kuulluksi ja saamaan eheytystä kokemuksilleen. Lapsuuden ja menneisyyden haavoja on kuitenkin vaikea korjata. Jos jatkuva negatiivinen energia kuormittaa läheisiä, silloin asia on syytä ottaa puheeksi rakentavassa hengessä. Kannattaa muistaa, että kyynisyyden ja kielteisyyden vastakohta on uteliaisuus. 

LIIPASINHERKKYYTTÄ

Triggeröitymisellä tarkoitetaan syvälle iskostunutta tapaa reagoida johonkin asiaan. Toisin sanoen jokin tapahtuma herättää voimakkaan tunteen aiemman samanlaisen tapahtuman perusteella. Tunteen pohjalta ihminen voi käyttäytyä tietyssä tilanteessa samalla tavalla, kuin aiemmin vastaavassa tilanteessa. Oman triggeröitymisen tiedostaminen voi kuitenkin estää toiminnan. On siis hyvä olla tietoinen asioista jotka “kolahtavat” ja pohtia miksi näin on. Tietoisuustaidot voivat auttaa: tietoisuus omista tunteista ja reaktioista. Jonkin asian triggeröidessä tiettyä hermoa, kokeile seuraavaa: sulje silmät. Hengitä rauhassa ja laske kymmeneen hengittäessäsi rauhassa sisään ja ulos. Tunnustele hetki miltä sisään ja ulos virtaava ilma tuntuu. Pystytkö pysäyttämään tilanteen ja pitämään kontrollin itselläsi?

Menikö tunteisiin? Kysymys voi kuulostaa provosoivalta. Tämä kysymys saattaa jo itsessään ärsyttää, mutta pohjimmiltaan monessa harmistuttavassa asiassa on kyse juuri tästä: jonkin asian painaessa sisäistä liipasinta, asia nimenomaan aiheuttaa jonkin tunnereaktion. Se menee siis tunteisiin! Mutta kelläpä eivät asiat joskus menisi tunteisiin. Voiko kukaan olla niin tasapainoinen, ettei triggeröityisi yhtään mistään? Erilaiset asiat voivat laukaista automatisoituneita reaktioita. Tilanteen aiheuttamat ahdistavat ajatukset voivat johtaa haitalliseen toimintaan. Esimerkiksi huonot uutiset tai stressaavat tilanteet voivat saada yhden tiuskimaan muille, toisen tunnesyömään ja kolmannen jäätymään totaalisesti kykenemättä toimimaan lainkaan.

Mietin mitkä asiat triggeröivät minua. Varmasti aika monikin asia. Niistä avautumisella voisi olla viihdearvoa, mutta todettakoon vain, että triggeröivät asiat liittynevät heikkouksiini, aiempiin kokemuksiini ja vajavaisuuksiini. Liipasimen napsahtaessa yritän kuitenkin pysyä tietoisena omasta tunnereaktiostani. Yritän muistaa, että asian aiheuttama tunne ja ajatus eivät automaattisesti johda tekemiseen, vaan valitsen itse kuinka toimin. On muistettava, että triggeröitynyt ihminen toimii usein autopilotilla. Impulssin herätessä ja epämukavan tunteen noustessa pintaan kannattaa pysähtyä hetkeksi. Kun tiedostaa omat ajatus- ja toimintamallit voi olla jo tyytyväinen, sillä nyt ollaan jo askeleen lähempänä haitallisen kierteen katkaisua! Voiko jotain tehdä estääkseen toisen henkilön triggeröitymisen? Emme välttämättä tunne toisten taustoja ja tiedä heidän kokemuksiaan. Emme tiedä millaisia taisteluja he ovat joutuneet käymään läpi. Siksi emme välttämättä tiedä miksi jokin asia tai tilanne voi tuntua toisesta yllättävänkin pahalta.

MARS RAIVOKÄVELYLLE!

Yhtenä iltana oloni oli tympeä ja tyytymätön. Välttääkseni läheisille tiuskimisen, päätin suunnata negatiivisen energiani johonkin muualle. Liikunta ja raitis ilta tekevät ihmeitä, joten suuntasin raivokävelylle tuulettamaan negatiivisuuden itsestäni. Raivokävelyn lisäksi harrastan mielenterveysjuoksua, ja tuleepa aina toisinaan myös hiihdettyä puolihullun perinteinen kilpaviitonen. On pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että lenkiltä palaa kotiin mukavampi kaveri kuin kuin lenkille lähtenyt kuumakalle. Tuona iltana raivokävellessäni askeeleni kuljettivat minut kotikyläni satamaan. Yhtäkkiä aloin kuulla kummia ääniä. Näin edessäni neljän hengen porukan. Yksi ryhmän jäsenistä huusi ja kiroili. Tunnelma oli vähän turhankin tiivis. Näytti siltä niin kuin tilanne saattaisi kehkeytyä väkivaltaiseksi. Sydämeni alkoi pamppailla, tunsin kuinka adrenaliini virtasi suoniini. Miten minä toimisin? Lähtisinkö takaisin samaan suuntaan, josta olin tullut, vai keräisinkö rohkeuteni ja lähtisin selvittämään riehujien välejä, ainoina aseinani Prisman alennusmyynnistä ostetut kävelysauvat?

Päätin toimia. Rohkeaa vai tyhmänrohkeaa? Ei sillä väliä, sillä olin jo menossa! Kävelin kiihtyvään tahtiin kohti riehuvaa porukkaa, kun yhtäkkiä kuulin toisen äänen: “Sehän meni hyvin!” Ääni oli reipas ja tyytyväinen. Samassa huomasin paljon muutakin. Valaistuksen. Keltatakkiset miehet. Videokamerat. Olin lähestulkoon rynnännyt keskelle televisiosarjan kuvauksia! Silloin muistinkin nähneeni lehdessä ilmoituksen, jossa kerrottiin, että lähistöllä kuvataan televisiosarjaa. Onni onnettomuudessa, että hoksasin viime hetkessä mistä on kyse, eikä raivostunut sauvakävelijä pilannut ties monennettako ottoa. Ainakin sain lenkilleni muuta ajateltavaa, sekä kunnon naurut! Mikä onni, etten lähtenyt karkuun. Muuten luulisin vieläkin, että kyse oli oikeasta tappelusta, jota minä pelkuri pakenin!

Suuremmassa mittakaavassa negatiivisuudesta puhuttaessa voidaan puhua negatiivisuusharhasta. Huonot uutiset ovat myyneet aina. Niiden sensaatiomaisuus houkuttelee lukijoita helpommin kuin hyvät ja mukavat uutiset. Nykyteknologian sosiaalinen ulottuvuus kasvattaa negistelyä exponentiaalisesti. Kaikessa hiljaisuudessa tapahtuu hyviä asioita ja kehitystä positiiviseen, mutta usein nimenomaan kaikessa hiljaisuudessa. Suurin älämölö pyörii kielteisten asioiden ja äänekkäimpien äänitorvien ympärillä. Negatiivisuusharha saa asiat näyttämään siltä, että asiat kehittyvät kielteisesti ja enimmäkseen tapahtuu ikäviä asioita. Kannattaa kuitenkin lukea myös rivien välistä ja uskaltaa kurkistaa tumman ja painavan kielteisyyden verhon taakse, jottei negatiivisuudesta tule itselle vallitseva mielentila. 

KOKEILE VALITUSVARTTIA?

Eläköitynyt ystäväni kertoi minulle valitusvartista. Ikätovereita nähdessään kullakin on lupa puhua omista vaivoista enintään viisitoista minuuttia, jonka jälkeen siirrytään muihin aiheisiin. Valitusvartti voisi toimia hyvin muillakin kuin vain eläkeläisillä.  Valitammehan me nuoremmatkin. Nähdessäni toista ystävääni pitkästä aikaa huomaan kuinka me, nelikymppiset naiset, jauhamme heti alkajaisiksi kaiken omista vaivoistamme. Menemme yhdessä kahvilaan, ja naurussa on pidättämistä kun viereiseen pöytään istahtaa virkeä mummu, joka kertoo kuuluvalla äänellä näkyvästi teipatusta nitrolaastaristaan. Vaivat ja valitus eivät taida olla syntymävuodesta kiinni. 

Näinhän se menee. Kerron kuitenkin, miksi valitusvartti on huippuhyvä homma! On tärkeää saada avautua toiselle ihmiselle sydämellä olevista asioista. Olipa kyseessä sitten rinnassa komeileva nitrolaastari, särkynyt sydän tai hiirikäsi. Vaiva voi helpottaa vähäsen jo siitä kertomisen myötä. 

Suuntaa huomiosi negatiivisesta positiiviseen, katkeruudesta kiitollisuuteen ja kyynisyydestä uteliaisuuteen. Murheista voi luopua valitusvartin muodossa. 

Photo: Andre Hunter (Unsplash)