Häpeäkynnys
Suursiivouksen sijaan tein tänään piensiivouksen. Otin imurin ja imuroin pahimmat villakoirat sun muut muruset lattialta, jotteivat ne päädy siellä möyrivän vauvan suuhun. Muutoin annoin kaiken rösöttää. Voisin tuntea kotihäpeää. Sitä voi tuntea rumasta ja suttuisesta kodista. Ehkä joskus ihan vähän tunnenkin, muttei tämä suinkaan ole häpeistä pahin. Häpeälajeja on muitakin. On kehohäpeää, ja vaikkapa tekstihäpeää. Hävetähän voi oikeastaan mitä vain. Otetaan käsittelyyn kuitenkin tekstihäpeä, jonka yli valehtelen itselleni päässeeni. Niin, julkaisukynnys ei ole ainoa kynnys, jonka kirjailija joutuu ylittämään.
Olen kirjoittanut häpeästä ennenkin, esimerkiksi 2021 julkaistussa tietokirjassani Mindfulnesseläin. Palaan nyt tähän samaan aiheeseen, joka on tuiki tavallinen, suorastaan inhimillinen. Siitäkin huolimatta harva saattaa myöntää mikä heitä hävettää, koska häpeä ja häpeily tyypillisesti hävettävät. Tekstihäpeää voi tuntea kuka tahansa joka tuottaa jonkinlaista tekstiä. Se lienee tuttua ainakin kirjailijoille, tai kelle tahansa kirjoittajalle. Pahimmassa tapauksessa oma teksti voi hävettää niin paljon, että hyväkin teksti jää niin sanottuun pöytälaatikkoon, eikä pääse muiden luettavaksi. Pöytälaatikon moderni muoto lienee tosin jokin pilvipalvelu. Harva kirjoittaja haaveilee pöytälaatikkoon (tai pilveen) sulkeutumisesta, sillä tarinathan on tehty kerrottaviksi.
Aina toisinaan väitän tosiaan itselleni astuneeni häpeäkynnyksen yli. Jättäneeni häpeän kauas taakseni, sillä pakkohan minun on. En voi muuten tehdä tätä. Kirjoitan kirjoja ja tätä blogia, paitsi itselleni ja koska tykkään kirjoittaa, myös muille. Ei häpeily auta asiaa millään tavalla. Oma teksti on kuitenkin henkilökohtainen. Se on kuin oma lapsi. Jossain vaiheessa se lähetetään maailmalle ja kauhulla odotetaan miten se pärjää. Laitetaan kädet silmien eteen, ja kurkataan varovasti jostain raosta. Apua, mitähän “lapselleni” nyt kuuluu? Miten se jaksaa, kuka siitä on kiinnostunut? Onko kukaan?
Olen kirjoittanut kaksi todella henkilökohtaista tietokirjaa, yhden kaksi vuotta sitten ja toisen, joka julkaistaan ihan kohta. Olen vuodattanut kirjoihin sydänvereni, puhunut rehellisesti omista tunteista, epäonnistumisista, vajavaisuudesta. Tämä on toki valinta. Itse valitsen mitä tekstissäni kerron ja mitä en. Vaikka kirjassa ei edes kertoisi mitään itsestään, se olisi puhdasta fiktiota, teksti on silti oma. Sen on tuottanut itse, joten sitä voi hävetä yhtä paljon kuin itsestä kertovaa tekstiäkin. Pahin jännitys (ja häpeä?) ajoittuu yleensä siihen kun teksti on joko juuri julkaistu, tai se julkaistaan ihan kohta. Vaikka väitän itselleni, etten häpeä, jostain se pieni “höh” tai “argh” aina nostaa päätään. Silti kiusaan itseäni ja jatkan jääräpäisesti kirjoittamista.
Omat vanhat tekstit saattavat hävettää. Ajan myötä omat ajatukset ja mielipiteet muuttuvat, minkä myötä omat vanhat raapustukset alkavat tuntua hölmöiltä. Harva kirjailija viettää aikaansa omaa aiempaa tuotantoaan pläräten, ellei sitten joudu tarkistamaan jotain kirjasarjan aiemmasta osasta, jotteivat asiat jatko-osassa riitelisi kovin pahasti. Moni näyttelijä sanoo, ettei katso omia vanhoja leffoja. Ymmärrän tämän ihan täysin. Nehän ovat vanhoja projekteja. Tuskin kukaan töissäkään käy läpi vanhoja projekteja, kun yleensä käsillä on uusia joihin käyttää aikansa ja energiansa.
Ollapa ihminen, joka ei häpeä yhtään mitään. Vai ollako sittenkään? Ehkä ihan pieni häpeä ei ole pahasta. Jos kuitenkin ajettelisi, että kaikki omat tekemiset eivät voi ihan pieleen mennä. Ehkä minä vedän kuitenkin pääpiirteittäin ihan hyvin? Häpeän sitten vaikka sitä 10% määrää tekemisistäni, jotka menivät huonosti, jopa nolosti.
Photo: Maria Burrow
