Jännitystä

Tällä kertaa kirjoitan jännityksestä, ja erityisesti esiintymisjännityksestä. En tiedä onko esiintymistä ilman jännitystä - ei ainakaan minulla. Olen esiintynyt elämässäni, jos en nyt paljon, niin ainakin kohtalaisesti. Jo lapsena ja nuorena harrastin sellaisia asioita, joihin kuului esiintymistä, kuten balettia, pianonsoittoa ja cheerleadingia. Tietysti jonkin verran esiintyä piti myös koulussa ja sen juhlissa. En muista jännitinkö pienenä, varmaan jännitin. Helpompaa esiintymisestä teki ainakin se, jos esiintymässä oli muitakin, en vain minä.

Vaihto-oppilasvuoden aikana USA:ssa tuli myös esiinnyttyä. Sikäläisissä kouluissa on paljon kuoroja, ja itse kuuluin kahteen. Esiinnyin kuorojen kanssa konserteissa ja pääsimmepä vierailemaan ystävieni kanssa jopa paikallisessa TV-ohjelmassa. Saimme palkaksi pizzaa. Lisäksi otin valinnaisaineeksi kurssin nimeltä “Public speaking”. Se oli hauska (mutta jännittävä) kurssi, jonka viimeisenä projektina piti opettaa muille jotain. Opetin jenkit tanssimaan letkajenkkaa, samalla kun säestin itse pianolla. Tietysti kurssilla myös pidettiin puheita ja esiinnyttiin muille luokan edessä.

Opiskellessani yliopistossa viestintää, kurssilla harjoiteltiin myös esiintymistä. Sitä kuvattiin videolle, jonka sai sitten katsoa itse. Omat maneerit pistivät silmään ja kauhistuttivat. Varmasti oppi sen, miten ei kannata esiintyä. Ehkä myös jotain hyödyllistä jäi matkaan. En tiedä olenko “esiintynyt” työelämässä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta huomion kohteena on saanut olla vaikkapa erilaisia koulutuksia pitäessä. Jännityksen määrään vaikuttaa tyypillisesti osallistujien määrä. Esiintymään pystyn suomeksi ja englanniksi, mutta huomaan joskus hermostuneena puhuvani rallienglantia. Ehkä siitä rallienglanti johtuukin? Onhan mahdollista, että sen puhujat puhuvat muutoin sujuvasti englantia, mutta hermostuneena ja esiintymistilanteessa puhe tulee ulos ralliversiona.

Kirjailijuuden myötä esiintymisiä on ollut aika ajoin, ja etenkin kirjojen ilmestymisen aikaan. Tällaisia tilaisuuksia olen jännittänyt paljon. Yleensä esiintymiset ovat olleet haastatteluja, eli puhujia on kaksi. Paneelikeskustelussa esiintyjiä on ollut neljä tai viisi. Olen manannut itsekseni miksi ylipäätään järjestän itseni kaikenlaisiin esiintymisiin, kun jännitän niitä niin paljon. Jälkikäteen voi kuitenkin yleensä todeta, että turhaanpa jännitin. Kaikki meni kuitenkin aika hyvin.

Kirjailijuudessa (ja varmaan monessa muussakin saman tyyppisessä työssä) hassua on se, että kirjoittamisprosessi voi olla melko yksinäinen. Sohvan pohjalla voi naputella tekstiä mukavissa pieruverkkareissa ja huppareissa näkemättä ketään. Sitten kun kirja ilmestyy, on siitä kuitenkin tiedotettava potentiaalisille lukijoille. Markkinoida voi netissä ja somessa, ja myös kustantaja auttaa. Jonkinlaisia esiintymisiä on kuitenkin luvassa, ja niin myös jännitystä. Loppujen lopuksi esiintymiset ovat kuitenkin hieno mahdollisuus tavata lukijoita ja kollegoita kasvotusten.

Mitä jos tekisi niin kuin Leevi and the Leavings: “levyttäisi” muttei vetäisi yhtäkään keikkaa? Kyllähän se onnistuisi niinkin. Silloin voisi kuitenkin harmittaa se mitä jäi kokematta. Ihan varmasti itse jossittelisin ja harmittelisin. Mietin miten ammattiesiintyjät jaksavat. Sellaiset siis, joille esiintyminen saattaa olla yhtä kuin oma työnkuva. Opettajat, lehtorit, juontajat, poliitikot, kouluttajat, mitä näitä nyt on. Jaksaisinko sellaista? Taidan kuitenkin olla pohjimmiltani intro- tai ehkä ambivertti, eli lataan akkujani kotioloissa ja nautin myös yksinolosta. Sellaiset päivät, jolloin pitää olla paljon “esillä” kuormittavat.

Ensimmäinen esiintymiseni kirjailijana tapahtui korona-aikaan, vuonna 2021. Tilaisuuksissa oli tuolloin käytössä koronapassit, eikä porukka tyypillisesti liikkunut kotoaan juuri mihinkään. Valtavaan saliin tuli minua ja haastattelijaa kuuntelemaan yhteensä viisi henkilöä, joista kolme oli sukulaisiani. Kahdesta “vieraasta” kuuntelijasta toinen sai puhelun kesken tilaisuuden ja lähti pois. Mutta ei se mitään, sillä jäljelle jääneiden neljän kuulijan kanssa meillä oli oikein hyvät keskustelut vielä tilaisuuden loputtua. Ajattelin, että sellaistahan se on kellarissa soittaville rokkibändeillekin: ensin esiinnytään tyhjille saleille, ja ollaan hämmästyneitä jos ylipäänsä saadaan kutsu esiintymään. Jokaisen on aloitettava jostain.

Jonkin verran esiintymistä on tulossa jatkossakin. Toivottavasti ei liikaa, mutta kuitenkin sopivasti, sillä löytyy minusta sellainenkin puoli, että haluan haastaa itseni epämukavuusalueelle. Siellä me kasvamme, kehitymme ja opimme. Jännityksestä huolimatta.

Photo: Rudy and Peter Skitterians (Pixabay)