Rakkaudesta lajiin
Mikko Laineesta kertova Rosholmin murhat -dekkari on saanut jatkoa sarjan toisen osan ilmestymisen myötä. Friimannin kirous julkaistaan e-kirjana ja äänikirjana 2.1.2025, mutta paperikirja on saatavilla kirjastoissa ja verkkokirjakaupoissa jo nyt! Hip hei! Kirjassa kerrotaan, kuinka poliisikonstaapeli Laine aloittaa työt Rosholmin saaren uudella poliisiasemalla. Saarella järjestettävät häät peruuntuvat outojen tapahtumien seurauksena, ja samaan aikaan kolme retkeilijää katoaa läheisellä Friimannin saarella, jonka menneisyyteen tuntuu liittyvän jotain synkkää. Mikko saa selvitettäväkseen visaisia tapauksia, joita tutkiessaan hän joutuu itsekin vaaraan. Tälläkin kertaa seikkaillaan Perämeren keskellä sijaitsevalla fiktiivisellä saarella.
Moni asia toisessa dekkarissani sai inspiraationsa unista. Näin esimerkiksi unta saaresta, jolla oli torni. Kyseinen torni komeille nyt kirjan kannessa (joka muuten on aika hieno!). Myös yksi kirjassa esiintyvistä henkilöistä on nimetty unessa olleen henkilön mukaan. Oli kiehtovaa yhdistellä unissa esiintyneitä asioita ja kietoa ne osaksi tarinaa. Koska itsekin pidän vaeltamisesta, oli myös mukavaa kirjoittaa vaellusporukasta ja autiosta saaresta. Oulusta Varjakan saarelta löytyy samantapainen “hylätty” kylä. Olen käynyt siellä – paikka on todella kiehtova. Siellä näkee miltä näyttävät yli sata vuotta sitten rakennetut talot, jotka on hylätty jo kauan sitten. Kirjoittaminen erosi esikoisdekkarin kirjoittamisesta siinä mielessä, että minulla oli nyt selkeä ajatus, että kyseessä on kirjasarja. Kolmososastakin on jo suunnitelma, joten sekin vaikutti osaltaan Friimannin kirouksen tapahtumiin.
Poikani kysyi minulta, ovarko kirjani raakoja. Sanoin, että eivät ne taida olla kovin raakoja. Dekkarini voi luokitella cozy crimeksi, sillä murhilla ja raakuuksilla ei mässäillä. En tykkää itsekään lukea liioista raakuuksista, vaan niitä tärkeämpiä ovat mysteeri ja riittävä jännitys. Mielestäni dekkareissa voi olla jopa huumoria. Varmasti sitä ei kaikissa dekkareissa ole. Eihän kaikissa dekkareissa ei ole vaikkapa romanssejakaan. Oma kirjoitustyylini taitaa olla sellainen, että huumoria tulee lisättyä tekstiin ihan luonnostaan. Dekkareita on erilaisia, kaikkiin huumori ei varmasti sovi. Mutta on rikkautta, että saman genrenkin sisällä joukkoon mahtuu monenlaista!
Viime viikolla koitti se jännittävä päivä kun sain oman kirjan hyppysiini! Ehkäpä juuri maagisin hetki koko kirjaprojektissa on se, kun oman kirjan saa nähdä livenä! Vaikken vielä mikään konkarikirjailija ole, alkavat kirjan työvaiheet sekä tunnelmat ylä- ja alamäkineen tulla tutuiksi. Esikoiseni julkaisun aikoihin eräs kokeneempi kirjailija signeerasi minulle oman teoksensa toivottaen "jaksamista". Vähän se saattoi silloin ensikertalaista ihmetyttää, mutta nyt ymmärrän tuota toivotusta jo hivenen paremmin. Se ei tarkoittanut vain, että jaksaisi kirjoittaa. Se tarkoitti myös jaksamista hyvin monessa muussakin asiassa. Ensin pitäisi saada käsikirjoitus valmiiksi. Sitten kustanussoppari olis kiva, muttei helppo eikä nopea prosessi sekään. Jos päästään siihen että omasta tuotoksesta tulee lopulta oikea kirja, olisi mukava jos joku lukisi sen. Sen verran paksun nahan saa myös kasvattaa, että jaksaa ottaa vastaan monenlaisia näkemyksiä omasta "lapsesta". Ja kuinka moni tällä kaikella oikeasti tienaa? Noh, ei ehkä kovin moni.
Itseä tulee myös helposti vertailtua muihin. Miksi tuo menestyy / voitti palkinnon / sai lehteen arvostelun...? On inhimillistä että suuria tunteita aiheuttava projekti aiheuttaa myös niitä vähemmän vaaleanpunaisia tuntemuksia. Miksi ihmeessä tätä hulluutta sitten jaksaa? No, onhan siihen muutamia syitä. Esimerkiksi, ihan vaan rakkaudesta lajiin! Koska kirjoittaminen on KIVAA ja koska kirjapakettia odotellessa on niin innoissaan että luulee remonttimiestä lähetiksi ja menee häntä pihalle saakka vastaan! :D
Photo: Maria Burrow
