Aivan sairas tyyppi
Kurkkupastilleja, nenäsumutetta, yskänlääkettä, antibiootteja. Käytettyjä nenäliinoja ripoteltuna ympäri taloa kuin maahan laskeutuneet ensilumen hiutaleet. Auringonhattu-uutetta, sinkkiä, vitamiineja, sipulia, valkosipulia, sitruunaa, inkivääriä, maitohappobakteereja. Yskää, nuhaa, kuumetta, vatsavaivoja, kohonneita tulehdusarvoja, keuhkokuumetta. Lääkärikäyntejä, labranäytteitä, röntgenkuvia, sairauslomatodistuksia, sekä kilokaupalla kipua, kolotusta ja turhautumista. Niistä on tämän vuoden helmi-maaliskuu tehty. Enkä suinkaan ole perheemme ainoa, jonka tymäkkä tauti on taltuttanut. Tämä tauti myös tuntuu iskevän aina uudestaan ja uudestaan, juuri kun ehtii iloita olevansa taas työkykyinen ja muutaman päivän ajan kutakuinkin elinkelpoinen.
Muistan ajatelleeni lapsena, että “mitä turhia”, kun isovanhempani ovat toivoneet ja toivottaneet muille terveyttä. Miten jotkut aina jaksavatkin jauhaa terveydestä, mietin. Sillä olihan elämässä paljon hauskempia ja jännittävämpiä asioita kuin terveys. Kuinka vähän silloin tiesinkään. Isovanhempien sanoissa saattoi sittenkin olla vinha perä. Oikeastaan hassua, että kun jokin aika sitten valmistelin hyvinvointiin liittyvää esitelmää, totesin siinä, että hyvinvoinnin ja terveyden tärkeys korostuu silloin kun ei voi hyvin. Tai jos on selvinnyt vaikeasta sairaudesta. Silloin hyvinvointia osaa arvostaa erityisesti. Kun on joskus voinut oikein huonosti.
Koska olen voinut raskauksieni aikana erittäin huonosti, lupasin leikkimielisesti itselleni viime raskauden vedellessään viimeisiään, että jos tästä koettelemuksesta selviän, omistan loppuelämäni terveydelle. Tavallaan tuo lupaus on pitänyt, vaikka toisaalta kiireisen arjen keskellä ei itseään voi pistää joka hetki etusijalle. Valintoja on kuitenkin tullut tehtyä sen perusteella, mikä tuntuu oikealta valinnalta oman terveyden kannalta. Alkoholia en ole juonut nyt vuoteen, enkä oikeastaan ole sitä kaivannut. Toisaalta päätökseen ei liity mitään erityisen dramaattista, enkä edes tiedä onko se varsinainen “päätös”.
Sairastaessani vaikeaa koronaa vuonna 2020 haaveilin eristäytymisestä johonkin missä ei olisi muita ihmisiä. Ehkä mummonmökkiin, jonnekin kauas merenrantaan. Hiippalisin luonnossa ja pysyisin hyyyyyvin kaukana muista ihmisistä. Haave elää yhä vahvana. Itseään on kuitenkaan vaikea täysin eristää, kun perheeseen kuuluu viisi henkeä, jotka käyvät eri paikoissa koulussa, töissä ja päivähoidossa, kantaen samalla kotiin kilokaupalla pöpöjä. Ymmärrän, että on vielä paljon kamalampiakin tauteja kuin nämä keväiset räkätaudit (vaikka vaikeita ja jopa vaarallisia nekin voivat olla). Alkaa tuntua, ettei tätä jokakeväistä flunssahärdelliä jaksaisi millään. Toivotan kaikki hipiääni pistettävät piikit avoimin sylein tervetulleiksi, jos on pienikin mahdollisuus, että ne estävät jonkin köhän. Apteekissa käydessäni sylillisen antibiootteja minulle ojentanut henkilö totesi: ai sinullakin on keuhkokuume. Ennen niitä tuli vastaan kerran viikossa, nyt suunnilleen kymmenen kertaa päivässä. Pistää miettimään.
Nyt on tullut elettyä jo monta viikkoa “sohvaperunana”. Jos tästä tilanteesta haluaa ajatella jotain positiivista, niin mieleen tulee ainakin se, etten ole pitkään aikaan lukenut tai kuunnellut yhtä paljon kirjoja kuin nyt. Työn alla on tällä hetkellä hyytävän jännittävä teos nimeltä Parantola, joka oikeastaan jo aiheensakin puolesta sopii tähän elämäntilanteeseen kuin nakutettu. Pienenä vastalauseena kännyköille olen kantanut kirjaa mukanani terveyskeskuksien odotushuoneissa, missä sitä on ollut mukavaa ja leppoista lueskella. Loppukaneettina toivotan jokaiselle lukijalle hyvää terveyttä ja ihanaa kevättä. Muistetaan kohdella itseämme hyvin! <3
Photo: Kelly Sikkema (Unsplash)
