Tuplaodotus

Noin vuoden verran olemme kerran kuussa kokoontuneet parin kirjoittajakollegan kanssa kirjoituskahveille. Kirjoittaminen on loppujen lopuksi melko yksinäistä puuhaa, ja olen kokenut kuulumisten vaihdon ja kahvittelun merkityksellisenä mahdollisuutena puhua kirjoittamisesta ja jakaa ajatuksia. Pari tuntia puhua pulputettuamme huomaan aina saaneeni uusia ajatuksia. Olo on inspiroitunut ja tiedän mitä teen kirjoitusprojektilleni seuraavaksi. Luonnollisesti hyvä paikka oppia uutta, pallotella ajatuksia ja saada vertaistukea ovat myös erilaiset kirjoituskurssit. Viimeksi kävin kurssilla vuosi sitten suorittaessani luovan kirjoittamisen perusopintoja. Juuri nyt en taida kuitenkaan jaksaa. Kirjoitusprojektin lisäksi minulla on nimittäin toisenlainenkin projekti, johon viittaa myös tämän blogikirjoituksen nimi.

Ideoita löytyisi vaikka romaania varten, mutta viimeisimmät kirjoitusprojektini ovat kuitenkin koskeneet oikeaa elämää ja omia kokemuksiani. Syynä tähän on se, että kun jokin oikean elämän ilmiö on imaissut mukanaan, on syttynyt valtava halu kirjoittaa juuri siitä, olipa kyseessä sitten uupumuskokemukset, mindfulness, kilpikonnat, tai nyt viimeisimpänä äitiys ja vanhemmuus. Kun idea syttyy kunnolla, tuntuisi väärältä jättää tarttumatta kirjoitusprojektiin. Uusin projektini koskeekin epämääräistä ja ailahtelevaista tunnetta, joka on pulpahdellut viime vuosina enenevissä määrin pintaan: lapsenkaipuu. Sen seurauksena syntyi ensin ajatusten ja tuntemusten valtaisa viidakko, sitten sivukaupalla tekstiä, ajatusten jakamista muiden kanssa, haastatteluja, sekä lopulta myös ihme: pieni elämän kipinä.

Elämän kipinä on nyt iältään 29 viikkoa. Samaan aikaan etenee myös kirjoitusprojektini, joskin hiukan nytkähdellen, odottajan jaksamisesta riippuen. Kirjoituskahveilla totesimmekin, että kyseessä taitaa olla tuplaodotus: uuden perheenjäsenen odotus ja samalla kirjoitusprojektin valmistumisen odotus. Koska tämä blogi ei kuitenkaan kerro raskaudesta, jätän tarkemmat yksityiskohdat kirjoitusprojektiani varten. Sen sijaan kerron hiukan projektini etenemisestä. Kyseessä on narratiivinen tietokirja, johon kirjailen ajatuksiani keski-ikäisen ihmisen lapsenkaipuusta aina raskauteen ja synnytykseen saakka. Jossain vaiheessa projektia minua alkoi kiinnostaa myös muiden näkökulma, jonka vuoksi olen haastatellut kirjaan kymmeniä ihmisiä, ja kerännyt mukaan sivukaupalla mielenkiintoisia kokemuksia. Enempää en vielä tässä vaiheessa paljasta. Sen voin kuitenkin sanoa, että monella meistä on kerrassaan ainutlaatuisia ja hämmästyttäviä tarinoita kerrottavanaan. Täytyy vain kuunnella hetki.

Olen jo lähestynyt muutamia kustantajia, sillä vaikkei projektini valmis olekaan, se on jo oikein hyvällä mallilla. Hylsyjäkin on pikku hiljaa tipahdellut. Se, että olen onnistunut saamaan kustannussopimuksen aiemmalle tekstilleni, ei takaa vielä mitään. Kirjailijan, varsinkin vähän tuntemattomman sellaisen, on onnistuttava myymään itsensä kustantamolle yhä uudelleen. Uskoni projektiin on kuitenkin vankka (ainakin useimmiten - varmasti kaikilla kirjoittajilla on huonompiakin päiviä), ja olen ottanut selvää myös erilaisista omakustannemahdollisuuksista, joita nykyään riittää.

Esikoiskirjani kustannuspäätöksen osalta taisin tottua liian hyvälle. Minulle nimittäin tarjottiin kustannussopimusta samana päivänä kun lähetin käsikirjoitustani kustantajalle. Malttamattomana luonteena tämä sopi minulle hyvin, mutta antoi ehkä samalla epärealistisen kuvan kustantamoiden vastausajoista, jotka voivat hyvinkin venyä. Hylkäysviestien sijaan sainkin kustantamoilta onnitteluja ilmoittaessani heille, että voitte jättää tekstini huomiotta: olen nimittäin allekirjoittanut kustannussopimuksen!

Tällä kertaa olen kuitenkin saanut toistaiseksi hylsyjä. Mikä sitten on hyvä hylsy ja mikä huono? On mukava kertoa projektista lisätietoja kun jokin kustantamo niitä pyytää. Tämä on merkki siitä, että projektini on herättänyt mielenkiinnon. “Hyvä hylsy” voi olla myös kohtelias toteamus, ettei käsis ikävä kyllä tällä kertaa mahdu mukaan kustannusohjelmaan. Okei, hyväksyn tämänkin. Käsikseni olisi otettu mukaan, se ei vain mahtunut. Asia selvä.

Tietysti voi tulla myös hylsyjä, jotka loukkaavat sydänjuuria myöten. Se kun oma “lapsi” on torjuttu julmin sanoin. Sain sellaisen menneellä viikolla:

Olemme tutustuneet käsikirjoitukseesi ja valitettavasti se ei ylitä julkaisukynnystämme.

Vaikka tämäkin ilmaisu on vielä sangen kohtelias - julmempiakin hylsyjä varmasti löytyy - viesti tuntui silti puukon iskuna sydämessä: käsikseni ei vastannut kustantamon standardeja. Heille kelpaa vain laadukkaampi tavara. Toisin sanoen: tekeleeni ei ollut kyllin hyvä.

Sanotaan, että odottavan aika on pitkä. Ja onhan se. Toisaalta, jos elämässä ei ole mitään mitä odottaa, sekin on tylsää. Mennään siis kevättä kohti uteliaan odottavalla asenteella ja luotetaan siihen, että asiat järjestyvät ja projektit saadaan vietyä loppuun. Uusia hyviä juttuja on ihan varmasti tulossa!

Photo: congerdesign (Pixabay)