Paperiaarre
Vapaapäivänä otan projektikseni siivoilla entisen huoneeni hyllyjä lapsuuden kodissani. Hyllyille on pakattu kaikenlaista, työnnetty pois tieltä kuljeksimasta. Mietin mitä tekisin vanhoille c-kaseteille, ulkomailta kerätyille simpukoille ja 90-luvun voimistelunäytöksessä käytetylle asulle. Kaikista eniten hyllyiltä löytyy kuitenkin paperia. Paperisia valokuvia, vanhoja lehtiä, vanhoja kirjoituksia. Oma lukunsa ovat tietysti “tärkeät paperit” joista ei ole ihan varma milloin niitä uskaltaa heittää menemään. Ehkä kuitenkin uskallan jo luopua parinkymmen vuoden takaisesta puhelinliittymälaskusta? Hyvä kysymys on tärkeiden papereiden kohdalla myös miten niistä hankkiutuu eroon, mikäli paperit sisältävät henkilötietoja tai muuta huippusalaista.
Tutkiessani paperipinoja tarkemmin suorastaan häkellyn käsinkirjoitettujen dokumenttien määrästä. Kyseessä ei nimittäin ole pelkkiä kouluaineita, vaan todella paljon lapsuudessa ja nuoruudessa täysin vapaaehtoisesti kirjoitettuja tekstejä. Kirjeitä, päiväkirjoja, runoja, kaverikirjoja, kirjevihkoja, jopa pitempiä käsikirjoituksia. Niin paljon tekstiä, että tuohon kaikkeen on uponnut satoja, ellei tuhansia tunteja. Sanotaan, että mitä harjoittelee 10.000 tuntia, siinä tulee hyväksi. Jossain tapauksessa jopa ammattilaiseksi.
Löytämäni valtava määrä käsinkirjoitettua tekstiä saa ajattelemaan digitalisaatiota. Kirjoitetaanhan sitä toki nytkin. Päivittäisiä viestejä ja raportteja kännykällä ja koneella - käsin ehkä ostolista jos hyvin käy. Listasta voi onneksi ottaa kännykällä kuvan ja lähettää sen ostoksia tekevälle puolisolle listan unohtuessa jääkaapin oveen. Suuri osa näppäillystä tekstistä tallentuu jonnekin pilveen, ja lopulta kai kuitenkin katoaa. Sama juttu valokuvien kanssa: vanhoja kuvia on kansiokaupalla, mutta kuinka moni jaksaa nykyisin teettää kuvat paperisiksi? Tähän väliin kuitenkin pieni disclaimer: osa kuvista ja teksteistä joutaakin roskiin, joten ehkä digitalisaatio ei ole pelkästään pahasta. Sitä paitsi paperista alkaa olla jo pulaa.
Suurin yksittäinen paperiaarteen syövereistä löytyvä projekti lienevät kirjat, joita kirjoitimme kavereiden kanssa ala-asteella. Heppakirjoja, sekä tarinoita Cassu-koiran seikkailuista. Niitä tehtiin yhteensä varmaan kymmenen kouluvihon pituista teosta, jokainen käsin kirjoitettu ja kuvitettu. Onneksemme opettajamme oli niin touhukas, että lähetti kättemme tuotoksia eteenpäin. Niinpä yksi Cassu-kirjoista julkaistiin jatkokertomuksena Koirakerholainen-lehdessä. Sama kirja sai myös erityismaininnan historian ensimmäisessä Napero-Finlandiassa vuonna 1993. Kun puhutaan lasten ja nuorten luku- ja kirjoitustaidon katoamisesta, paperivuoren läpi kahlatessani alan ymmärtää mistä se johtuu. Olivatpa vanhat tekstit hyviä, huonoja tai tragikoomisia, ne ovat joka tapauksessa joka ikinen kirjoitusharjoituksia.
Eräänlainen jo unohtunut aarre löytyy ruskean A4-kuoren sisältä. Vuosituhannen vaihteessa kustantajalle lähettämäni tekstini palautettuna, sekä hylkäyskirje. Mutta millainen hylkäyskirje! Kirje on tietysti ihka oikeaa paperia, leimoineen ja aitoine allekirjoituksineen. Sähköpostissa ei kerta kaikkiaan ole samaa särmää! Kaiken lisäksi teksti, jonka olin jo täysin unohtunut ei ole hullumpi. Pitäisiköhän kokeilla kepillä jäätä ja lähettää se uudelleen johonkin näin reilut parikymmentä vuotta myöhemmin?
Menneisyyden läpi käyminen on antoisuutensa lisäksi kohtalaisen uuvuttavaa. Niin paljon sanoja, sivuja ja muistoja. Välillä nauran itseni läkähdyksiin, mutten pääse parin tunnin aikana yhtä hyllyä pidemmälle. On pakko jatkaa hommaa toisella kertaa. Todennäköisesti myös aivoillani kestää jonkin aikaa prosessoida kaikkea näkemääni ja lukemaani. Vaikka digitalisaatio on luonnon (ja tilan) säästämiseksi ihan hyvä homma, taidan silti pysyä kannassani - oma suosikkini on paperi. Luen lehteni ja kirjani mieluiten paperilta, ja pilvipalveluita enemmän luotan paperisiin valokuviin. Vaikka kyseessä taitaa olla katoava kansanperinne, kannustan välillä myös kirjoittamaan käsin - muutakin kuin sen ostoslistan. Kirjoittakaa lapsillenne vauva-kirjaa tai kirje itsellenne kymmenen vuoden päähän. Jättäkää pieni muisto johonkin, pieni paperiaarre.
Photo: Pexels (Pixabay)
